Ajattelen, että jokaiselle tunteet ovat tuttu asia. ”Jäitä hattuun!”, sanotaan, koska tiedämme, miten tunteet voivat vaikuttaa päätöksentekoomme. Ihminen tietää tunteiden voiman esimerkiksi järkeä vastaan. Vaikka olemme kuinka tahansa kehittyneitä, kokeneita ja sivistyneitä, niin tunnemyrskyn saapuessa olemme ainakin hetken aikaa voimattomia. Toisinaan tunteet saavat sellaisen vallan, että ne kaatavat kaiken tiedon, oppimamme ja järjen alleen. Romahtamisen sijaan on aloitettava enemmän tai vähemmän aikaa vievä tasapainottelutyö. Tunteet on saatava jonkinlaiseen hallintaan ja järki on kutsuttava mukaan tai toiminta ohjautuu polulle, mistä seuraa mittava korjaamistyö.
Tunteet ovat alituiseen läsnä itsessämme ja mielikuvissamme. Ne vaikuttavat siihen, miten näemme ympäröivän todellisuutemme. Me tunnemme ne ruumiissamme, peilaamme niitä ajatuksin ja ilmaisemme niitä puheellamme, ilmeillämme, eleillämme. Ne ovat mukana suhteessamme läheisiimme, muihin ihmisiin. Merkittävä kokemus ei synny ilman tunteita. Mikä muistetaan parhaiten? Se muistetaan, mihin liittyy tunteita. Mitä jaksamme tehdä väsymättä? Sitä jaksamme, mikä on merkityksellistä. Mistä kiinnostumme taiteessa, puheessa jne? Siitä kiinnostumme, mikä koskettaa tunteitamme. Milloin pidämme parhaat puheemme? Silloin pidämme, kun puhe sisältää kosketuksen tunteisiin. Olivatpa heränneet tunteet hyviä tai vaikeita, ne tuntuvat oikeilta. Se antaa tyydytyksen ja tunteen, että olemme oma itsemme.
Tunteet ovat elämän suola. Ne antavat olemisellemme värit tai ottavat ne pois. Ilman tunteita jää jäljelle vain kuoret ja tyhjyys. Taiteilijat, runoilijat, lauluntekijät ovat sen aina tienneet. Tunnustaessani osaamattomuuteni mekaniikan perusteissa, voin sanoa: tunteet ovat kuin voiteluaine, jota ilman moottori leikkaa kiinni. Tasapainoinen hyrinä lakkaa ja seuraa kallis lasku. Auto, vene tai muu kulkuneuvo hinataan korjaamolle. Tunteet ovat kuin mato koukussa, millä saalis saadaan.
Tunteiden aatelia ja perustaa ovat rakkaus ja viha. Sen tietävät kaikki. Mutta tiedetäänkö se, miten ruumisperäisiä ja lähtökohdiltaan primitiivisiä ne ovat ja mikä vaikutus niillä on kaikkiin ruumiin toimintoihin? Ruumis on ensin, tunteet sitten ja viimeiseksi syntyy järki. ”Sydän pakahtuu, henki salpautuu, ohimosuonet pullistuvat, koko ruumis jäykistyy, vatsa menee sekaisin jne”
Käytän mielelläni sanaa ”ruumis”, vaikka nykyaikana kuulee lähes pelkästään sanaa ”keho”. Ilmaisuna ihmisen keho tuntuu, kuin siitä olisi irroitettu ruumiillisuus eli ihmisen tunteiden alkuperä. Miltä tuntuisi puhua esim. vauvan kehosta? Ilmaiseeko keho enemmän toivetta kuolemattomuudesta ja ruumis taas pelättyä kuolevaisuutta? Hallitseeko sanaa ”ruumis” liiaksi mielikuva kuolleesta ruumiista?
Rakkaus ja viha ovat elämämme alussa vain yhtä möykkyä ja ruumiin tarvetta. Tunteiden kehittyminen epämääräisestä möykystä mutkikkaaksi ja lonkeronsa kaikkialle kietovaksi tunne-elämäksi on koko elämän mittainen tapahtumasarja. Yhdyssiteeksi kehittyvät ajattelu ja sanat. ”Tunteiden koti on ruumiissa”, sanoi englantilainen lastenlääkäri ja psykoanalyytikko Donald Winnicott.
Tunne-elämän kasvaminen ja kehittyminen tasapainoiseksi, joustavaksi ja vastoinkäymisiä kestäväksi nojaa aivan elämän alussa tähän tehtävään antautuneeseen ihmiseen. Kun vastasyntynyttä hoidetaan sen tarpeiden mukaisesti, vauvan hauras, täysin kehittymätön ja uhkille altis mieli voi juurtua turvallisesti. Olo tulee mukavaksi, nälkä ja paha olo poistuvat. Ruumiilliset tarpeet ovat saaneet hyvän vastaanoton. Vauva oli täynnä pakottavaa nälkää ja vimmaa ja toimi sen mukaisesti. Äidissä se vain vahvistaa halua hoivata tyydytyksellä.
Rakkaus synnyttää rakkautta. Se on perusta myöhempiä tunteita ajatellen. Kehitys ei tietenkään käy suoraviivaisesti hyvän suuntaan, vaikka jotakin olennaisen tärkeää rakkauden saralla on saavutettukin. Aivan tavallinen elämä tuo aina mukanaan turhautumisia, vihan sietämiseen tottumista jne. Mutta mitä vähemmän ihmisiä tässä alkuvaiheessa vauvan perustarpeiden ympärillä pyörii, sitä harvempia ovat ne tavat, joihin hänen on totuttava. Yksikin hoitamisen tapa ensimmäisten kuukausien aikana riittää.
Tunne-elämän alkeellisen perustan katsotaan muodostuvan toisen ikävuoden täyttyessä. Monasterin psykoterapeuttiopinnoissa on mukana kaksivuotinen vauvaseurantaseminaari, minkä aikana opiskelijat saavat seurata vastasyntyneen perheessä, luonnollisessa ympäristössään, varhaisen tunne-elämän syntyä ja hoivalle antautuneen ihmisen osuutta siinä.
Varhaiset kokemuksemme jättävät jäljet tunteiden dynamiikkaan. Ne painuvat unholaan, mutta tapaa, millä aikuisina ”fiilistelemme”, ne värittävät. Järjellä sitä ei voi selittää. Suoraan tajunnan ytimeen osuvaa musiikkia ei voi selittää. Taideteoksen pysähdyttävää koskettavuutta ei voi ymmärtää. Mielikirjallisuutta, sen mukaansa tempaavaa tyyliä, ei voi vastustaa. Mielen valtaava ahdistus tuntuu käsittämättömältä. On aikoja, jolloin vain vakavat aiheet kiinnostavat ja toisinaan taas kepeät. Jokin asia vain vetää puoleensa, toista taas haluaa kaikin tavoin karttaa. On aika selvää, että vaistomaisen kokemustavan juuret ovat varhaisuudessa. Niitä ei voi ”suomentaa”, eikä tarvitsekaan. Se on ominta itseämme ja väri tavassamme antautua asioille.
Myöhemmät kokemukset kehityksen karttuessa ovat jo helpommin muistettavissa ja niiden vaikutuksia voi jäljittää. Jos ne ovat olleet negatiivisia vieden arjen selviytymiseltä turhan paljon energiaa kärsimyksineen, niin havahtuminen tilanteen edessä auttaa. On tärkeä pysähtyä ajattelemaan. Kenties joku läheinen ihminen kuuntelee ja osaa olla ymmärtäväinen. Joskus voi tuntua, että se ei vaikuta riittävästi. Omien asioiden kanssa jää viime kädessä yksin. Yksin voi jäädä tunteidensa kanssa jumiin ja se voi tuntua pelottavan epämieluisalta. Psykoterapia voisi tällöin olla yksi vaihtoehto. Psykoterapiassa auttaa ihminen, jolla on kokemusta tunteiden parissa työskentelystä ja joka on riittävästi työstänyt omia tunteitaan. Ihmistä auttaa, kun hän voi käydä läpi traumaattisia kokemuksiaan ja kärsimyksiään turvallisessa tilassa.
Suhteemme yksinoloon on yksi merkkipaalu, kun puhutaan tunne-elämän kypsyydestä. Toinen merkkipaalu liittyy siihen, miten ihminen tulee toimeen muiden kanssa. Kun ihminen tuntee yksin olemisen mieluisaksi ja tarpeelliseksi, hän tuntee olevansa lähellä itseään ja nauttii siitä. On paljon ajateltavaa ja se tuntuu merkitykselliseltä. Sellaisessa tilassa ei halua seuraa, ei tapahtumia, ei toimintaa. Se ei merkitse sitä, että haluaisi eristäytyä, vetäytyä, eikä se tunnu siltä, että olisi hylätty toisten seurasta. Se ei ole haavojen nuolemista omassa kolossaan. Yhtä nautittavaa on taas olla läheisten ja muitten ihmisten seurassa. Tuntuu todelta, kun liikehdintä tilasta toiseen on pääasiassa omaa valintaa.
Luovuus tarvitsee tilaa ja aikaa uppoutua omiin ajatuksiin ja kuvitelmiin. Mieli ei ole tyhjä ja yksinäinen, vaan se on täynnä kuvitelmia, muistoja ja unelmia kokemuksista merkittävien henkilöiden kanssa. Sitäkään ei voi väistää, että kokemuksiaan muistellessa on otettava mittaa myös vaikeista tunteista; ahdistuksen, vihan ja syyllisyyden tunteista. Sisäinen vuoropuhelu jauhaa hyvää ja pahaa sekä luottaa lopputulokseen tai johonkin, mikä tästä kaikesta syntyy. Seuraava kysymys on jo mielessä. Kenelle tai keille tämän luovan tapahtumasarjan tuotokset annetaan. Tärkeintä on prosessi niin tunteiden kuin luovuudenkin osalta. Se jatkuu elämänpituisesti.
”Katse omaan pimentoon, silmäys avaruuteen.
Tunteet ja ymmärrys: Linnunradat etäällä toisistaan.
(Tor-Björn Hägglund, 1992)”
Raija Pohjamo
Kirjoittaja on psykologi ja psykoanalyytikko (IPA)