Psykoanalyytikko Vilja Hägglund syntyi 23. helmikuuta 1931 Tampereella ja kuoli 15. maaliskuuta 2016 Oulussa vakavaan sairauteen 85 vuoden iässä. Hägglund oli psykoanalyyttisen ajattelun vahva vaikuttaja ja loi yhdessä puolisonsa Tor-Björn Hägglundin (1928 – 2004) kanssa uusia teoreettisia hahmotelmia. Tärkein niistä on naisen psyykkisen kehityksen sisätila -näkökulma, joka löysi paikkansa rikastamaan ajattelua ihmisyyden moninaisesta olemuksesta. Suomalaisen mytologian ja kansansatujen tutkimukset olivat innoittajina teoksen Lohikäärmetaistelu syntymiseen. Vilja Hägglundin kynästä syntyi myös kolumneja sanomalehti Kalevaan usean vuoden ajan.
Kansainvälisesti tunnettu Vilja Hägglund oli psykoanalyyttisen ajattelun uranuurtaja myös Pohjois-Suomessa. Hän muutti puolisonsa kanssa Helsingistä 1970-luvulla Ouluun, missä kohtasi psykoanalyysille otollista ilmapiiriä, innostusta ja luomisen henkeä. Hägglund on pohtinut myös luovuuden olemusta ja edellytyksiä: ihmisen ajatus- ja tunneväylät ovat vapaat antautumaan ja kulkemaan erilaisia polkuja pitkin niin, että vanhan pohjalle syntyykin jotakin uutta tai uudenlaista näkemystä. Siihen tarvitaan sekä oman itsensä löytäminen että kyky jakaa oma panoksensa vuorovaikutuksessa toisen kanssa.
Vuonna 1983 Ouluun perustettiin Pohjois-Suomen Psykoterapiaseura, jota seurasi Psykoterapiasäätiö Monasteri. Se on kouluttanut psykoterapeutteja vuodesta 1985 lähtien. Hägglund toimi alkuun sen puheenjohtajana.
Vilja on kasvattanut suuren perheen. Lapset ja lapsenlapset ovat olleet hyvin merkityksellisiä. Myös rakkaus eläimiin on ollut aina läsnä. Hägglund harrasti kääpiöpystykorvien kasvatusta ja jalostusta intohimoisesti parisenkymmentä vuotta omassa kennelissään. Se toiminta rikasti ystävyyssuhteita entisestään. Rakkaus luontoon ja musiikkiin oli hänelle tärkeä tilan luoja ja lepopaikka.
Maarit Veikkolainen
Raija Pohjamo
Irmeli Kärnä
Kirjoittajat ovat Vilja Hägglundin monasterilaisia työtovereita ja ystäviä
(Kirjoitus on julkaistu myös sanomalehdissä Kaleva ja Helsingin sanomat 3.4.2016)
Vilja Hägglund: Vain pieni ihminen kasvaa
Kansansatu ja psykoterapia ovat eräässä suhteessa samoilla linjoilla. Molemmat osoittavat niistä kiinnostuneille, että vain pieni ihminen voi kasvaa. Tämä ei merkitse sitä, että pieni ihminen joutuisi nöyrtymään tai kumartumaan isomman edessä vaan, että vain regression avulla saavutetaan progressiota.
Kansansadut ovat syntyneet kollektiivisena luovuutena pienten ihmisten suussa pieniä ihmisiä varten. Luultavasti juuri tästä syystä niitä on myöhemmin pidetty lapsille sopivina, vaikka alunperin etupäässä aikuiset kertoivat niitä toisilleen lasten ollessa tosin usein mukana. Kansansatu ei pyri kasvattamaan pieniä ihmisiä kuten monet nykyajan sadut tekevät. Kansansatu ei ole moralistinen kuten useimmat nykyajan sadut tai faabelit ja usein sananlaskutkin, joissa viisaampi neuvoo tyhmempää varotellen pelottavien esimerkkien avulla tai herättäen rangaistuksen pelkoa. Kansansatu ei ole myöskään mahtaileva, vallantietoinen eikä ylimielinen kuten ovat usein narsistisesti uhkuvat myyttien hahmot ja mielikuvat eri järjestelmien vallanpitäjistä.
Mitä kansansatu neuvoo?
Tyypillinen kansansatu kertoo nimettömistä ihmisistä: ukosta, akasta, tytöstä, pojasta tai jostakusta muusta kasvottamasta ihmisestä. Tällainen lähestymistapa auttaa lukijaa tai kuulijaa sisäistämään ja todella kokemaan esitetyn asian paremmin omanaan verrattuna draamaan tai yhteiskunnalliseen ihmistenväliseen vuorovaikutusnäytelmään, jotka suosivat helposti omien ristiriitojen ulkoistamista: noin tekevät muut, emme me. Kansansadun päähenkilö joutuu ylivoimaiselta tuntuvan tapahtuman eteen. Hän joutuu kohtaamaan pienuutensa ja avun tarpeensa. Hän on onneton ja yksinäinen ja vasta silloin ilmentyy auttaja. Auttaja ilmestyy vanhempien hahmossa joko niin, että sadun henkilö selvittää ongelmansa vanhemmilta saadun taikakalun tai ovelan neuvon avulla tai vielä tavallisemmin niin, että vanhempien hahmo on verhottu sadun noidan, hyvän hengen eläimen tai puun muotoon. Auttajansa voiman, neuvon tai suoranaisen avun turvin sadun henkilö ratkaisee pulmansa ja kulkee vapautuneena elämäntietään eteenpäin.
Kansansatu ohjaa täten itsensä pieneksi tuntevaa ihmistä luottamaan omaisiinsa, ei niinkään siten, että nämä ratkaisisivat pulmat ja tekisivät työt hänen puolestaan vaan auttamalla häntä itse selviämään antamiensä eväiden avulla. Sadun henkilölle ja häneen samaistuneelle kuulijalle jää tunne siitä, että hän on itse ymmärtänyt käyttää apua, ja saanut siten pulmansa ratkaistuksi. Sadun henkilöä ei jää vaivaamaan kiitollisuudentunne eikä tarve ihannoida auttajaansa. Pulman ratkettua auttaja häviää kuvasta ja jäljelle jää vain hieman suuremman taidon ja voiman sisäistänyt henkilö kuin sadun alussa. Näin toimiessaan kansansatu auttaa hyvin merkittävällä tavalla sisäistämään kansanperinnettä ja se tukee kasvavia ihmisiä, etä lapsia että aikuisia, vahvistamaan kansallista identiteettiään.
Pulmat, joista kansansadun henkilö joutuu selviämään ja jotka hän joutuu ratkaisemaan, liittyvät johdonmukaisesti ihmisen eri kasvutapahtumiin, kuten kodin ulkopuoliseen henkilöön kiintymiseen, kodin jättämiseen, omien voimien kehittämiseen jne. Kansansadussa kasvua kuvataan yksilön sellaisena tapahtumana, jolle ei löydy valmiita malleja ja raja-aitoja. Satu antaa ainoastaan suunnan, mutta ratkaisumalleja on monia ja kukin kuulija voi viime kädessä löytää omalta tuntuvan, juuri hänelle sopivan ratkaisumallin.
Kansansatua kuullessaan ihminen ei tunne olevansa pieni nöyryytetyssä mielessä. Hän on pieni positiivisessa mielessä. Hän on kuin ruokaa odottava nälkäinen, joka tuntee odotuksen mielekkääksi ja riittävän turvalliseksi. Sadun alkuperäinen kerrontatilanne on tapahtunut aina ihmiseltä toiselle, kukaan ei ole viljellyt kansasatuja itsekseen kuten tapahtuu narsististen mielikuvien suhteen, joita kasvatetaan pimennoissa ja systeemiajatteluissa.
Kansansatu on psykoterapiaa
Kansansatu ja psykoterapia ovat eräässä suhteessa samoilla linjoilla. Molemmat osoittavat niistä kiinnostuneille, että vain pieni ihminen voi kasvaa. Tämä ei merkitse sitä, että pieni ihminen joutuisi nöyrtymään isomman edessä vaan, että vain regression avulla saavutetaan progressiota. Jos sadun tai psykoterapian henkilö haluaa kasvaa, hän joutuu riittävän turvallisessa seurassa luottamaan auttajan hyvään tahtoon ja haluun olla manipuloimatta häntä mihinkään suuntaan. Hän löytää oivalluksensa toisen henkilön avulla. Pulman ratkettua hän ei ole sen enempää kiitollisuuden velassa kuin riippuvainenkaan auttajastaan. Hän kokee tehneensä työn ja ratkaisut omilla kyvyillään. ”Vain lapsenmielisinä päästään taivaaseen”, sikäli kuin taivas on kasvun ja ristiiriidattomamman olotilan tyyssija. Vain pieni ihminen kasvaa ja kehittyy. Iso ihminen vain suurenee.
Kansansadulla ja psykoterapialla on toinenkin yhteinen funktio. Molemmat pyrkivät vahvistamaan ihmisen minää eli hänen luottamustaan omiin karttuviin tietoihinsa ja taitoihinsa oivalluskyvyn lisääntyessä. Oivalluskykyä rajoittavat erilaiset systeemiajattelut, sisäiset neuroottiset mielikuvat ja minän heikkous poistuvat kuvasta enemmän tai vähemmän kun minä vahvistuu mielikuvamaailman regression myötä. Ihmisen minä vahvistuu, kun hän oppii oman kehityksensä palveluksessa käyttämään hyväkseen koko elämänsä ja sen eri vaiheitten, siis myös lapsuuden, elämyksiä, kokemuksia ja mielikuvia. Ristiriitatilanteista samoin kuin tunne-elämän kriiseistä pääsee kasvamaan parhaiten irti turvautuvamalla myös sellaisiin regressiiviisiin tunnelmiin, jotka korjaavat ja lohduttavat suuren ihmisen haavoittuneita kaikkivoipaisuus- ja itseriittoisuusmielikuvia omasta itsestään.
Kuka on pieni ihminen?
Poliittisesti pieni ihminen on ihminen ilman vaikutusvaltaa. Taloudellisesti pieni, tiedoiltaan pieni ihminen on jäänyt vähemmälle. Nämä pienet ihmiset ovat usein sorrettuja. Kun on kysymys kasvusta, pieni ihminen on toisenlainen, hän ei ole vähemmälle jäänyt eikä sorrettukaan. Hän on pikemminkin etuoikeutettu, koska hän on säilyttänyt kykynsä kasvaa ja muuttua. Hänellä ei ole kasvua tai lapsen mieltä estäviä narsistisia suuruuskuvitelmia tai täydellisyyden odotuksia itsensä suhteen. Hänellä on riittävän hyvä perusturvallisuus ja narsismi, jotta hän uskaltaa liikkua tunne-elämässä sekä eteen- että taaksepäin ilman liian suurta tarvetta vastustaa sen enempää omasta mielikuvamaailmastaan kuin itsensä ulkopuoleltakaan tulevia haasteita ja virikkeitä. Onnellinen on kasvun suhteen pieni ihminen, koska hän on pystynyt säilyttämään avoimen mielen ja uusien asioiden vastaanottamishalun. Hän ei ole systeemiteorioiden orja eikä manipulatoristen pyrkimysten hantlankari.
Kolumni on aiemmin julkaistu sanomalehti Kalevassa