”Tänään pystytin aidan. Vaikka asummekin kaupungin katolla, korkealla Muurahaisten laakson yläpuolella, aina näkyy naamoja, turpia. Luoja miten vihaan ihmisiä. Hus, tiehenne! Joka tapauksessa olen täällä ylhäisen yksinäisessä puutarhassamme saksinut pois kaikki kukat, leikannut nuput, täytyyhän minun jotakin tehdä, eihän kaikki voi vain jatkua ikään kuin mikään ei olisi muuttunut. Kaikki pursuu lehtiä, sitä ei voi pysäyttää. Kaikkialla versoja ja uutta kasvua. Ja kaikkein varjoisimmassa nurkassa, salavihkaisena ja koskemattomana: leppä. Harmaa puuntaimi, joka lienee joskus tullut salamatkustajana vanhan mullan mukana. Nyt jo aivan lapsen kokoinen.
Aitoja, portteja, saksia. Toiset kaivavat ojia, takovat kouruja, polttavat siltoja. Hävittävät kaupunkeja maan tasalle. Sama ajatus siinäkin silti on. Halutaan korjata jotakin, kun on jo liian myöhäistä. Halutaan korjata juuri siksi, että on jo liian myöhäistä. Rajoittamista, rajaamista, hallintaa: voimattomuuden pieni terassi (Thomese, 2003, s. 9)
Suru alkaa tyhjyydellä, mikä vähitellen täyttyy vihalla. Thomesen suru oli alkanut. Kaikki oli liian myöhäistä. Hänen oli toivuttava sellaisesta surusta, minkä sanotaan olevan vaikein ihmisen suruista. Hän menetti vauvansa. Suruun kuuluvan shokin, masennuksen ja vihan työstämiselle hän raivasi ja aitasi tilan puutarhaansa. Kaikki siellä muistutti häntä kasvamisesta. Hän halusi tuhota sen merkit. Ihmisetkin häiritsivät häntä. Hän vihasi. Oli pystytettävä raja-aidat vihan ja masennuksen suojaksi. Hänen mielensä tyhjeni hyvästä. Masennus ja viha teettivät töitä. Hän pystyi siihen, kun oli suojattu tila ympärillä. Hän tajusi, että se oli myös korjaamista; sen edessä, kun kaikki oli jo tuhoutunut. Mutta silti hänellä säilyi kyky korjata. Muutoksen edessä harmaa puuntaimi sai jäädä koskemattomaksi ja jatkaa kasvuaan. Sitä voisi kutsua spontaaniksi eleeksi ja merkiksi toivosta.
Menetyksen aiheuttamasta surusta
Elämä on arvaamatonta. Se tuskin menee kenenkään kohdalla niin, kuin sen haluaisi menevän. Menetykset ja surut tulevat tutuiksi, mitä vanhemmaksi elää. Oikeastaan on hyvä niin. Suru kypsyttää ja muuttaa ihmisen sisäistä maailmaa. Menetykset vievät viimeisetkin rippeet kuvitelmasta, että voisi hallita elämää. Tai että olisi suurikin tekijä maailman järjestyksessä.
Menetyksen sattuessa omalle kohdalle, vaikein vaihe on sen alkuvaiheen tyhjyyteen nouseva viha; viha kaikesta, viha jätetyksi tulemisesta, viha entisistäkin menetyksistä. Viha hiipii mieleen ärsyyntymisenä. Se hakee kohdetta, minne sen sijoittaisi. Viha on vaikea ja vahva tunne sen vuoksi, että sitä on vaikea pitää sisällään antamatta sen purkautua syyttömien päälle ja joutumatta vihan kierteeseen.
Varhaisessa lapsuudessa pahan olon, raivon poistaminen oli toivottavaa sekä elintärkeää. Se piti purkaa vanhempiin, sisaruksiin; kuka vain oli lähellä. Vanhempien tehtävänä oli huolehtia, että mitään vahinkoa ei sattunut ja paha olo hoivattiin pois. Hyvää oloa vahvistettiin, että lapsi saisi tuntea olevansa raivonpuuskista huolimatta hyvä ja vanhempiensa rakastama. Aggressiota ei tarvinnut jäädä pelkäämään. Rajat ja molemminpuolinen rakkaus saivat sijansa.
Pelkkä vanhempien takaama hyvä ei voi jatkua ikuisesti. Lapsen on löydettävä halu rakentaa ja antaa hyvää omasta puolestaan. On hyödyllistä ja kehittävää oppia odottamaan, ponnistelemaan, kestämään turhaumia ja antamaan oma panoksensa.
Depressiivinen positio on inhimillisyyden alku
Depressiivisessa positiossa (Winnicott, D.W, 1958) on kysymys siitä, että hyvän ja pahan kamppailu on päätynyt hyvän voittoon niin, että mustavalkoinen käsitys maailmasta romahtaa. Vauvan elämän ensimmäisen puolen vuoden jälkeen on mahdollista saavuttaa merkityksellinen edistys tässä kehitykseen kuuluvassa vaiheessa. Se on saavutus.
Lapsen maailmassa eteen tulevat nälkä, kylmä tuntuvat pahalta. Äiti hoitaa ne pois. Hän on luotettava, vaikka lapsen ahneet tarpeet aiheuttavat hyökkäyksiä häntä kohtaan. Hoitavan ihmisen tajuaminen tarkoitusperiltään hyväksi aiheuttaa konfliktin. Siinä asettuvat vastakkain hyvyys ja oma vimma riistää toista. Tässä depressiivisen position kohdassa lapsen syyllisyydentunteita ja tarpeiden aiheuttamaa mielipahaa tuskin voi välttää. Lapsi joutuu valinnan eteen. Toista ei voi kuluttaa loppuun. Se on saavutus, kun hän päätyy siihen.
Tällaisten tunteiden päätymistä ambivalenssiin sanotaan depressiiviseksi positioksi lapsen normaalikehityksessä. Se on osoitus terveestä tunteesta ja kertoo vastuullisuuden syntymisestä, vastuun ottamisesta omista itsekkäistä pyrkimyksistä. Äidin arvo on löydetty ja samalla inhimillinen rakkaus häntä kohtaan. Hänen asenteensa ja toimensa ovat saaneet sen aikaan.
Kun ottaa vastuun omista vietin ajamista itsekkäistä pyrkimyksistä ja huomaa niiden aiheuttavan pahoja seuraamuksia toisen kannalta, herää syyllisyys niin vauvassa kuin aikuisessakin. On tärkeää, että tässä kehitykseen kuuluvassa herkässä vaiheessa voi vain olla ja tuntea omaa syyllisyyttään. Sisäiseen työhön tarvitaan tilaa ja rauhaa ympärillä. Kestävintä on, jos lopputulokseen voi päätyä itse. Se kertoo kokemuksesta, että on voinut tuntea tulleensa hyväksytyksi. Spontaani hyvittävä ele ilmaisee sen. Se on hyvä työ ja ele sen puolesta, että lapsi on voinut kokea toisen ja sen myötä oman itsensä inhimillisinä olentoina niin hyvässä kuin pahassakin. Eläminen tuntuu turvalliselta, kun on mahdollista hyvittää, korjata ja ilmoittaa näistä hyvistä elkeistään toiselle.
Depressiivisen position saavuttamisesta alkaa koko elämän kestävä työstäminen. Ilman sisäistä konfliktia ja sen myötä kosketusta omaan pahuuteen ei synny syyllisyyttä eikä tarvetta yrittää tehdä sille jotakin.
Depressiivisen position saavuttamisen jälkeen tunne-elämä ei ole enää musta-valkoista. Ei ole enää hyvää hyvänä erillään pahasta ja vastaavasti pahaa vain pahana ilman mitään hyvää. Vastuun omasta ”yöpuolesta” kantaa omatunto.
Thomesen kirjan kuvaus on hyvä esimerkki vihasta menetyksen jälkeen. Kirjailija luottaa kuitenkin elämän kannattelevaan voimaan itsessään silpoessaan kaiken kasvavan ja kauniin. Hän ei vahingoita muita ihmisiä. Yksi taimi saa jäädä kasvamaan toivon symbolina. Hän aloittaa kirjan kirjoittamisen. Se on hänen luova ratkaisunsa surussaan.
Winnicott (1958) korosti toisen ihmisen merkitystä. Kehitys ei ole mahdollista ilman äidin tai hoitajan panosta elämän alkuvaiheissa. Tätä vanhempaa kohtaan, joka hyväksyy lapsen persoonan kokonaisuudessaan, syntyy todellinen rakkaus ja halu antaa hyvää takaisin myös omasta puolestaan. Se tukee oman arvon tunnetta. Itseään voi arvostaa, kun ensin tunnistaa oman alkuperänsä ja sen voi asettaa sille kuuluvalle paikalle.
Kyky surra
Ihminen kykenee suremaan, kun hän voi pitää sisällään sekä hyvää että pahaa ja luottaa siihen, että hyvä lopulta voittaa.
Tor-Björn Hägglund (1988) kertoo, miten kyky surra riippuu ihmisen kypsyydestä. Se riippuu siitä, voiko ihminen tuntea syvästi ja siten kiintyä syvästi ihmisiin. Kypsyys edellyttää minän kykyjen kehittyneisyyttä. Ihminen pystyy pysähtymään menetyksen kohdatessa. Ja kohtaamaan ensin vihansa menetyksen aiheuttajaa kohtaan. Viha on rakkauden kääntöpuoli ja kertoo siitä, miten paljon menetys merkitsee. Vihan kohtaaminen ei merkitse hyökkäämistä, eikä vihan kohdistamista johonkuhun ihmiseen, välien rikkomista tai vahingoittamista. Työstäminen ja vihan kohtaaminen merkitsee sitä, että pystyy oman mielensä sisällä pidättelemään ja prosessoimaan tunteensa. Vihainen voi olla ilman että sen tarvitsee näkyä minnekään. Jos se on ilmaistava, sen tekee vaikkapa hymyssä suin. Tunteen voima ei näin kulu hukkaan ja joudu väärille raiteille, vaan jää rakennusaineeksi omia päämääriä varten.
Kun on aikansa sietänyt vihaa ja prosessoinut sitä mielessään, sen kiihdyttävä aines kuluu pois. Enää ei jaksa. Edellytyksenä on tietysti se, ettei ole tullut provosoineeksi mitään missään, eikä siten ole syntynyt vihan kierrettä. Vihavaihetta seuraa masennus sekä syyllisyys. Ihminen tuntee itsensä pahaksi vihatessaan tai sen jälkeen. Vaatii huomattavaa kypsyyttä pystyä masentumaan, käpertymään omiin pahoihin tekoihin ja pyörittelemään niitä mielessään. On tärkeää, että surun masennukseen ei jäädä eikä syyllisyydenkään vangiksi. Mutta kuinka tästä kiusaavasta tunteesta voisi päästä eroon? Työstämiseen ja kypsyyteen liittyy pyrkimys korjata jollakin tavalla… Tämän teki Thomese.
Lapsi löytää tiensä ulos arkaaisesta maailmasta eli vihan, kateuden, ahneuden ristiriidoista, kun depressiivinen positio on saavutettu ja leikin alue on löytynyt. Leikkimieli samalla, kun se on leikkiä sekä pitää sisällään luovuuden ytimen, on vakavaa ja totista, koska ristiriita on ollut sen ponnin.
”Laulut on tehty surusta”; surusta luovuuteen
Kun ihminen on aikansa surrut menetystään ja päässyt vaikeiden tunteidensa kanssa tasapainoon, muutos itsessä näyttää kypsyneen. Erityisesti surun vaikein osio – vihan tunteet – on laantunut. Se on olemassa, mutta antamassa vahvuutta ja voimaa luopua menneestä, katsoa nykyhetkeä ja myös tulevaa.
Hyvien muistojen ja tunteiden osuus nostaa päätään. On tyydyttävää antaa aikaa niille ja vetäytyä seurustelemaan yhteisten kokemusten pariin. Täällä me kävimme yhdessä, tämän sain häneltä lahjaksi, tätä me yhdessä harrastimme, tämä oli hänen lempilaulunsa jne. Melkeinpä vuoden kierto siihen tarvitaan. Mikään ei unohdu eikä häviä, mutta tunteet eivät ole enää kipeät. Muistot tuntuvat arvokkailta. Menetetty ihminen tai asia on muistojen joukossa tärkeä osa omaa elämää.
Hägglundin romaani ”Raja-Jooseppi – susimies” (1995) alkaa surusta. ”Jooseppi istuu Tiltan ruumiin lähistöllä. Hän on jäänyt yksin. Hyinen tyhjyys uhkaa hyytää hänet liikkumattomaksi. Mistä löytyisi se sana, ajatus tai mielikuva, mikä avaisi umpikujan ja toisi hänet elämän puolelle (s.10).”
Yhtenä päivänä muutos sitten tapahtuu. Toivon pilkahdus näkyy ”valona tunnelin päässä”. Jokin sytyttää mielen ja kiinnostuksen. Aamut eivät ole enää apatiaa. Ei ole selittämätöntä syyllisyyden tunnetta. On kumman rauhallinen olo, ajattelipa mitä tahansa. Entiset harrastukset pääsevät lamaannuksen tilasta. Jollekin uudelle olisi mahdollisuus nyt, kun mielessä on tapahtunut muutos. Samanaikaisesti alkaa tuntua hyvältä se, että selviäminen näyttäisi alkavan. Vaikea tapahtumien sarja on käyty läpi. Se on kypsyttänyt ja syventänyt tunteita. Arvojen järjestys on muuttunut. Se ei ole koskaan enää sama kuin ennen.
”Luovuus ei ole tekninen saavutus, mikä on kehittyneen ajattelun ja päättelykyvyn saavutus kuten teoreettinen rakennelmakin on. Luovuudessa ihminen ilmaisee aitouttaan, sitä syvintä itseään, joka on kateuden, häpeän, pelon ja voiton tavoittelun toisella puolella. Luovuudessa ihminen tulee osaksi elävää luontoa ja luovuuden kauneus on jaettavissa ihmisten kesken samalla tavalla kuin luonnon kauneuskin….
Yksilön luovuutta ei ole olemassa ilman toista ihmistä, ilman vuorovaikutusta. Luovuus edellyttää yhteyttä omiin alkuperäisiin juuriinsa. Sen selkärankana on kauneuselämys; ristiriidoista ja vastakohtaisuuksista syntynyt hallittu tasapaino. Luovuuden keinot alkavat kiitollisuudesta ja arvonannosta. Toisen ihmisen osuuden arvostaminen on edellytys suremiselle (Hägglund, 1988, s.30-32)”.
Lopuksi
Thomesen kirjan taka-kannessa sanotaan kirjan olevan sanojen etsintää surun kokemattomien sanojen seasta kuolemanhiljaisissa huoneissa. Kirjailija oli löytänyt koskettavat sanansa ilmaisemaan surua alusta loppuun. Elämä oli hänen kohdallaan kääntynyt ylösalaisin ja jokainen merkitys oli täytynyt etsiä ja löytää uudestaan.
Kirjailija päättää kirjansa kappaleessa ”Näin sen kestää” sanoihin: ”Ilman minua kaikki voisi olla sitä itseään, sen ei tarvitsisi työläästi siirtyä kieleen, jolla se ei osaa kunnolla ilmaista itseään. – Jos vain viitsisin poistua hetkeksi huoneesta, se voisi lopultakin rauhassa luhistua (s.109)”.
Depressiivisen position saavuttaminen merkitsee maailman kaikkeuden keskipisteenä olemisen luhistumista, oman pienuuden näkemistä sekä raadollisen elämän suruvoittoista hyväksymistä. Sen seurauksena suhteet muihin ihmisiin on mahdollista löytää uusin merkityksin. Kirjailija löysi oman avuttomuutensa vailla vaikutusmahdollisuuksia. Hänelle jäi työläs luovuuden tie. Elettyään surun järkytyksen, surun masennuksen ja vihan, menetetyn muistelemisen sekä kiinnitysten poisvetämisen hän kirjoitti kirjan.
Raija Pohjamo
Kirjoittaja on psykologi ja psykoanalyytikko
Lähteet:
Tor-Björn Hägglund (1988) Sureminen ja sen väistäminen, kirjassa: Kultakalan muodonmuutos, Pohjoinen, Oulu, s.30-34.
Hägglund, T-B (1991) Psykoanalyysin luovuus ja luovuuden psykoanalyysi, kirjassa: Psykoanalyysin luovuus, Psykoanalyytikko Vilja Hägglundin juhlakirja, toim. Hägglund, T-B. ja Nummikko-Pelkonen, A., Psykoterapiasäätiö Monasterin psykoanalyyttisia julkaisuja, s.25-38.
Hägglund, T-B (1995) Raja-Jooseppi – susimies, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.
Thomese, P.F.,Varjolapsi, Otava, 2004.
Winnicott, D.W (1954) The Depressive Position in Normal Emotional Development, kirjassa: Through Paeditrics to Psycho-Analysis, The Hogarth Press and the Institute of Psycho-Analysis, London, s. 262-277.