Osallistuin Kokkolassa Pohjanmaan Psykoterapiaseuran järjestämään elokuvaseminaariin, joka oli järjestyksessään kolmas, mutta minulle ensimmäinen. Päivän aikana katsottiin kaksi elokuvaa ja keskusteltiin niiden herättämistä ajatuksista.
1. Melancholia , ohjaus Lars von Trier (2011)
Elokuva on visuaalisesti kaunis. Se on sellaisenaan tyylikeino, sillä minulle katselijana se haluaa näyttää elämän ihmeellisyyden. Ensimmäisessä jaksossa vaalea kaunotar Justine on menossa avioliittoon. Komeassa häätalossa on ristiriitaiset ja niin ollen elämänmakuiset tunnelmat.
Välillä sankaritar poistuu ulos luontoon ja katselee tähtitaivaalle. Katsoja saa nähdäkseen rauhan tilan ja avaruuden äärettömyyden sekä kiehtovan arvaamattomuuden. Ikuinen tähtitaivas muodostaa kontrastin talon tapahtumille. Katsoja aistii, että on tapahtumassa jotain odottamatonta, joka tulee johtamaan valtavaan muutokseen. Koko elokuvaa ajatellen näissä kohtauksissa huomaa elämän rajallisuuden, ja miten turhaa saattaa olla juuttuminen murheeseen. Melankolia on vaanimassa, ja se murskaa alleen kaiken eikä silloin enää ole merkitystä sillä, millainen äiti tai isä on, tai miten rikkaita, tyhmiä tai viisaita sukulaiset ja ystävät ovat.
Toisessa osassa päähenkilö on melankolian uuvuttama. Hän tarvitsee apua kylpyyn päästäkseen tai saadakseen ruokaa suuhunsa, ja silti hänessä ei ole ruumiillista vikaa. Hänen maailmaansa eivät myöskään kuulu ristiriitaisuudet eikä pienistä tai isoista epäoikeudenmukaisuuksista syytteleminen. On vain oma syvä kyvyttömyys eikä millään muulla paitsi elämisellä ole merkitystä. Eläminen taas ei onnistuisi yksin ilman sisaren apua.
Maapalloa lähestyy toinen taivaankappale, joka on nimetty Melankoliaksi. Siihen voidaan suhtautua monin erilaisin tavoin, kuten henkilökohtaisen maailmanloppuun eli omaan väistämättömään kuolemaan. Sisaren miehen järkiperäinen ja tieteellinen ajattelu rauhoittaa häntä itseään ja muitakin. Tiedemiehet tuntevat totuuden eivätkä he erehdy laskelmissaan. Tämä osoittautuu kuitenkin harhaluuloksi eikä mies kestä maailmansa loppumisen odotusta, vaan päätyy kuolemaan oman käden kautta.
Sisar koettaa hädissään paeta ihmisten ilmoille, mutta autot eivät toimi! Hän yrittää viimeisenä toiveenaan käyttää kauneutta rauhoittajana. Vielä kerran lasillinen viiniä terassilla ja kaunein musiikki, mitä ajatella saattaa voisi tuoda turvallisen olon, mutta Justine tyrmää tämän. Hän on omassa melankoliassaan maailmanlopun ja kuoleman jo kokenut eikä hänen siksi tarvitse pelätä. Hän saattaa suhtautua tulevaan kohtaloon lähes hevosen tavoin. Eläin syö ruohoa kuten ennenkin miettimättä, että huomista ei koskaan tule.
Justine turvautuu illuusioon. Vaikka hän ei vaikuta uskovan taikaansa itse, hän pystyy rauhoittamaan lapsen. Hänestä tulee sankarillinen Täti Steelbreaker, jonka metodina on rakentaa ohuista puunrungoista planeetantörmäyssuoja. Kohtaus on nerokas ja vaikuttava! Se osoittaa meille, miten voimattomia olemme oman ja toistemme maailmanlopun edessä. Minkäänlaiset suojat eivät tule pelastamaan lopulliselta tuholta. Silti on parempi tehdä jotain kuin olla tekemättä mitään tai yrittää paeta väistämätöntä.
2. Mansikkapaikka, ohjaus Ingmar Bergman (1957)
Elokuva pohtii Melankolian tavoin elämän ja kuoleman kysymyksiä, ja on elämää suurempi tarina. Minulle se näyttäytyi yksinäisyyden kuvana, ja miten vielä vanhoilla päivillään ihminen voi oivaltaa jotain merkityksellistä. Ehkäpä vanhan miehen oli sisäisen pakon edessä syvennyttävä kaikin tavoin elämänsä kulkuun, ja hänen unensakin auttoivat uudenlaisiin oivalluksiin ja yrityksiin muuttaa vielä jotakin.
Hänen unessaan oli autio ja vieras kaupunki, missä ihmisen näköinen hahmo osoittautui kuolleeksi. Ruumisvaunuista kohotti kätensä vainaja, joka kutsui unen näkijää omalla tavallaan. Painajaisesta oli kyse, ja nyt kun seminaarista on vierähtänyt yli viikko aikaa, käy kuten omienkin unien suhteen. Vaikuttavatkin unikuvat katoavat, ja jäljelle jää vain joitakin yksityiskohtia, joista ei voi olla varma, millä tavalla väärin ne tulee muistaneeksi.
Unesta ja elokuvasta jäivät vain hämärät muistikuvat ja assossiaatiot. Bergman oli mielestäni onnistunut herkullisella tavalla kuvaamaan lapsuuden muistojen kuvitteellisen luonteen. Niin karikatyyrisinä oli esitetty menneisyyden hahmot, että katselija ymmärsi hyvin, että ne eivät voi olla koko totuus menneisyydestä. Samalla tavalla näytettiin päähenkilön muistoja avioliitosta. Rakkaussuhteenkin tarina muokkautuu sen mukaan, millä mielellä muistelija milloinkin on.
Seminaarin vilkas keskustelu oli myös antoisaa. Kokeneiden psykoanalyytikoiden (Riitta Kellosalo ja Hannu Sikkilä) valmistelemat puheenvuorot antoivat paljon pohdittavaa. Tor-Björn Hägglundia vapaasti lainatakseni hyvän kirjan luettuaan ihminen ei ole enää entisensä. Sama koskee hyvää elokuvaa ja antoisaa keskustelua. Niinpä voin todeta, että hyvän elokuvaseminaarin seurauksena tapahtui niin minulle kuin muillekin paikalla olleille pysyvä muutos. Millainen se sitten on, jää nähtäväksi.
Alla vielä linkki Ulla Soinin seminaaria koskevaan kirjoitukseen:
http://www.pohjanmaanpsykoterapiaseura.fi/elokuvan_mieli_kokkolassa.htm
Juhani Korpela
Kirjoittaja on psykiatri, psykoterapeutti ja kirjailija