Äiti-vauvasuhteen psykologiaa winnicottilaisittain sovellettuna
Teos: Maarit Veikkolainen ja Raija Pohjamo (2016): Tunteiden syvät vedet. PROMETHEUS kustannus Oy. Espoo. 287 s.
Oululaiset Psykoterapiasäätiö Monasterin psykoanalyytikot Maarit Veikkolainen ja Raija Pohjamo johdattavat lukijan äidin ja vauvan maailmaan kirjassaan Tunteiden syvät vedet. Kirja koostuu heidän eri aikoina kirjoittamistaan artikkeleista ja pitämistään esitelmistä. Kaikkien kirjan artikkeleiden läpikulkeva teema on äiti-lapsiyksikön välinen, jo raskausajasta alkava omistautuva psykofyysinen vuorovaikutus, siinä esiintyvät ilmiöt ja niiden merkitys kehityksen kannalta.
Tekijät nojaavat Freudin merkittävän seuraajan ja nykyisin eniten siteeratun lastenlääkäri/psykoanalyytikko, D. W. Winnicottin kehitysteoriaan.
Kirja alkaa koulutusanalyytikko Vilja Hägglundin haastattelulla, joka tehtiin pari kuukautta ennen hänen kuolemaansa. Se on kunnianosoitus Monasterin toisen perustajan ja molempien kirjoittajien pitkäaikaisen opettajan ja ystävän elämäntyölle. Viljan korostaa luovaa asennoitumista ja näkee myös psykoanalyysin rajallisuuden. Hän varoittaa liiallisesta älyllistämisestä ja pikaisista tulkinnoista. Kuuntelemisella ja eläytymisellä on arvo sinällään kasvun liikkeelle panijana ja itsetuntemuksen lisääjänä. Haastattelussa tulee esiin myös kulttuurihistoriallista tietoa mm. Hägglundien kansainväliset suhteet tunnettuihin analyytikkoihin, ennen kaikkea ystävyys Winnicottien kanssa.
Raija Pohjamo esittelee luvussa Vauvaperheiden maailmasta vauvaobservaation tutkimusmenetelmän.
Kummankin tekijän artikkeleissa toistuvat samat teoreettiset perusasiat eri näkökulmista tarkasteltuna, mikä helpottaa Winnicottin vaikeaselkoisten käsitteiden ymmärtämistä samoin kuin tapauskuvaukset.
Maarit Veikkolainen aloittaa perusteellisella teoriapitoisella katsauksella äitiyden olemuksesta ja sen vaikutuksista vauvaan ja tämän antamista vasteista. Referoin tätä artikkelia perusteellisemmin ja muista nostan esiin joitakin näkökohtia. Kirja on erittäin runsas, joten tehtäväni ei ole helppo.
Yhteys äidin ja vauvan välillä syntyy jo raskausaikana, kun äiti luo mielikuvan vauvasta. Syntymän jälkeen hänellä on psykofyysinen valmius asettua täydelliseen ykseyteen, aistimaan ja mukailemaan vauvan tiloja (kannattelu, holding).
Äidin toinen tärkeä tehtävä alusta lähtien on sisällyttäminen (containing). Hän havainnoi vauvan tiloja, lievittää tämän pahoja oloja ja palauttaa ne takaisin siedettävässä muodossa. Äidin tunnetilat välittyvät vauvaan hoivatoimintojen lisäksi erityisesti hänen katseensa kautta, josta vauva voi peilata omaa kuvaansa. Tyytyväinen äiti saa aikaan erilaisen kuvan kuin masentunut.
Riittävän hyvässä hoivassa vauvalle syntyy kaikkivoipa harhakuvitelma (illuusio), että hän luo itse oman hoitonsa. Tämä illuusio on välttämätön, koska se luo jatkuvuuden tunnetta, luottamusta ja elämänhalua. Äiti tukee ja jakaa sitä, koska se on edellytys ns. siirtymätilan (potentiaalinen tila) syntymiselle. Tässä välitilassa molempien osapuolien sisäiset maailmat kohtaavat. Vauva vastaa äidille biologisen viettirakenteen ja primaariluovuuden avulla. Fyysisistä hyvän ja pahan olon kokemuksista syntyvät äidin innoittavan läsnäolon vaikutuksesta tunteet, jotka saavat merkityksiä ja johtavat symbolifunktion ja kielen kehitykseen. Vauvan ymmärrys äidin ja itsen, sisäisen ja ulkomaailman rajasta alkaa kehittyä.
Kehitys on alusta lähtien suuntautunut kohti erillisyyttä ja itsenäisyyttä. Siirtymätilan saavuttaminen on iso rajapyykki, koska vauvan ja äidin välille syntyy tarpeellista etäisyyttä. Kuvaan tulee usein tässä vaiheessa ulkopuolinen lohtu ja äidin korvike, ns. siirtymäobjekti, esim. nalle tai rätti, vauvan itse valitsema ensimmäinen oma luomus n. 4-6 kk:n iässä. Siihen liittämiensä, äidin hoivaa muistuttavien aistimusten ja tunteiden avulla hän tulee jo hetken toimeen omillaan ilman äitiä. Tästä ulkomaailman merkitys vähitellen laajenee, ja riippuvuus äidistä vähenee huipentuen kykyyn sietää yksinäisyyttä, joskus jopa myöhemmin nauttia siitä. Mielen sisäisenä ”lämpöpatterina” toimivat nyt omat tunteet, fantasiat ja ajatukset, kun kehityksen edetessä merkityksiä sisältävät symbolit lisääntyvät.
Depressiivisen position kehitysvaiheessa (6-24 kk) vauva ilmentää äitiä kohtaan huolenpidon asennetta, jonka hän on sisäistänyt itseensä tämän hoivassa. Kun vauva nälkäisenä ruokkimistilanteessa ”hyökkää” äidin rinnan kimppuun, on vauvassa havaittu tilanteen rauhoituttua syyllisyyden alkeita ja hyvittämiseltä näyttävää käyttäytymistä ikään kuin hän yrittäisi korjata tekoaan jollain eleellä, käden liikkeellä, hymyllä tms.(spontaani ele).
Raija Pohjamo selventää artikkelissaan Oikeamielisyyden alkuhämärässä tätä ihmiskunnan hyvinvoinnin ja säilymisen kannalta kauaskantoista tapahtumaa, hyvän ja pahan erottelua, syyllisyyden tuntemista, hyvittämistä ja empatian syntymistä. Moraali alkaa jo syntymästä ja kehittyy vauvan hoidon yhteydessä. Tärkeätä on äidin läsnäolo, joka vakuuttaa vauvan siitä, että äiti on ”säilynyt hengissä” primitiivisen nälkähyökkäyksen jäljiltä. Vauva voi vakuuttua aina uudelleen, että hänen voimakkaat yllykkeensä eivät aiheuta vahinkoa. Tietysti myös äiti joutuu ponnistelemaan ajoittain, koska omat ja vauvan tarpeet eivät pitkän vuorokauden aikana välttämättä säily yhteisellä asteikolla.
Veikkolaisen artikkeli isyyden merkityksestä on kiinnostava ja tärkeä, koska siinä hän erittelee mm. sitä, mitä kaikkea isä voi saada itselleen hoitamalla vauvaa ja osallistumalla hänen elämäänsä. Vauvalle isä on eriytymisen auttaja ja ajattelun kehityksen edistäjä. Hän on oidipaalitilanteen kolmas osapuoIi. Isän erilainen olemus ja hänen näkemyksensä äidistä ja vauvasta auttavat tätä ensiaskeleissa monitasoisten ihmissuhteiden maailmaan.
Kun siirtymätilassa tapahtunut vuorovaikutus ei ole riittävästi onnistunut, seuraa sisäisen maailman köyhtyminen ja erillisyyden kauhu. Yhtenä kompensaationa se voi johtaa fetissin muodostumiseen, ts. jonkun tietyn esineen käyttämiseen siirtymätilan korvikkeena, viettityydytyksen ja turvallisuuden tuojana. Veikkolainen kuvaa fetissin syntymisen ehtoja ja vertaa sen tehtävää siirtymäobjektiin. Vuosia kestäneen psykoanalyysin kuvaus osoittaa, miten uutta potentiaalista tilaa voi syntyä hoitosuhteessa ja korjaava kehitys käynnistyy.
Varhaista traumaa ja sen kohtaloita käsittelevässä artikkelissa Veikkolainen toteaa, että trauman jälkeisinä vaihtoehtoina aikuisiällä on joko jumittuminen depression tyhjyyden tunteeseen, mielen lohduttomuuteen ja ruumiin oireiluun tai tuskasta huolimatta kokemusten läpikäyminen surun kautta. Jälkimmäinen vaihtoehto vie eteenpäin, kun menetyksen paikalle symbolisaation avulla syntyvät muistikuvat, tunteet ja ajatukset. Vauvaiässä tapahtunutta traumatisoitumista on tosin vaikea myöhemmin tavoittaa, koska sen syntyessä symbolisaatiokykyä ei vielä ole ollut. Trauma esiintyy monesti epämääräisinä tuntemuksina, nimettöminä ahdistuksina ja pelkoina, joiden lähtökohtaa voi vain arvailla joistakin ulkoisista vauva-ajan menetyksistä ja tapahtumista. Ihmisessä elävät edeltäneet ikäkaudet, jotka muistuttavat itsestään erilaisten tunteiden ja ruumiintuntemusten muodossa.
Vähitellen vauva siirtyy olemisesta tekemiseen, omnipotenssista potenssiin. Eteenpäin vetävä voima on halu. Tekemiseen siirtyminen tuo frustraation, kun halu ei ole mahdollista toteuttaa ulkomaailman esteiden vuoksi. Puutteellinen tai liiallinen hoiva ylläpitävät omnipotenssia ja jättävät lapsen avuttomaan tilaan. Näitä teemoja Veikkolainen käsittelee artikkelissaan Kaikkivoipaisuuden illuusion merkityksestä varhaisessa vuorovaikutuksessa. Artikkeli sisältää useita vauvaseuranta- ja terapiatapauksia ja aikaisemmissa artikkeleissa esitetyt käsitteet tulevat esiin uudelleen eri näkökulmasta.
Kirjan toista puolikasta täyttävät Raija Pohjamon taidokkaat esseet, joissa teoria on sovinnolla taipunut vuosikymmenten kokemuksen ja itsenäisen ajattelun alaisuuteen.
Artikkeli Tunteiden voima on ytimekäs ja selkokielinen kuvaus tunteiden valtavasta merkityksestä sekä elämän sulostuttajana tai joskus myös haitallisena, kun järki väistyy taka-alalle. Tunne-elämän perusta syntyy kahden ensimmäisen ikävuoden aikana. Varhaisen hoivan tuki ratkaisee, miten ihminen hallitsee tunteitaan, rakkautta ja vihaa.
Pohjamo soveltaa Winnicottin teoriaa varhaisen vuorovaikutuksen näkökulmasta mm. taiteen tekemisen pakkoon ja esteisiin ja sen mieltä eheyttävään vaikutukseen. Taiteen tekeminen on hyvin monitasoinen ja taiteilijan varhaisiin kokemuksiin liittyvä prosessi, parhaimmillaan itseymmärrystä lisäävä. Artikkelissa näkyy syvä paneutuminen ja henkilökohtaisen kiinnostuksen palo. Taiteilijapotilaan analyysi selventää teemaa. Viisas lause jää pyörimään mieleen: ”Analyysissä kierretään aina samaa kehää, kunnes oireiden taustalla oleva tunne tajutaan riittävästi”
Artikkelissaan Mielikuvamaailman syntyhetket Pohjamo kuvaa siirtymävaiheen tapahtumia hämmästyttävän ymmärrettävästi. Tärkeä näkemys on mm. lapsen suojaaminen pettymyksiltä niin kauan, kun hän on maagisen kaikkivoipuuden vallassa eikä pysty reagoimaan niihin itse. Pettymyksien sopiva annostelu ja vauvan auttaminen niiden kestämisessä johtaa siihen, että vauva vähitellen samaistuu hoitavaan ihmiseen, ja hänen toimintamallinsa sisäistämisen kautta omaksuu kyvyn myöhemmin selvitä tyynesti vastoinkäymisistä.
Kirjan ympyrä alkaa sulkeutua Pohjamon aiheeltaan yllättävässä artikkelissa vanhenemisesta. Sanotaan, että vanha tulee lapseksi jälleen, joten siinä mielessä se sopii hyvin kehitysjatkumon kuvauksen loppuun. Yhteistä vanhalle ihmiselle ja lapselle on huomion suuntautuminen omaan ruumiiseen, joka asettaa kummallekin toiminnan rajat. Elämän alussa oleva luo ruumistaan ja vanha luopuu siitä. Iän myötä myös mieltä ylläpitävät rakenteet rapistuvat, ja loppu on väistämätön. Tämän hyväksyminen ja sureminen on todellisuutta vastaava vaihtoehto vanhuuden kriisissä. Lohdullista on, että terveen mielen toiminnalla ei ole vanhuudessakaan rajoja, ja luovuus voi jopa lisääntyä iän myötä. Luovuus on kykyä käyttää vanhoja elementtejä aivan uudella tavalla ajatuksissa tai teoissa. Vanhalle on kertynyt materiaalia!
Vanhuutta pohtineen psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglundin ajatus on, että vanhan ihmisen tärkeä tehtävä olisi luoda oma kuva, löytää todellinen itsensä, maalata viimeinen taulu. Matka äidin peilistä oman kuvan luomiseen on ollut pitkä ja vaivalloinen, mutta ainoa mahdollinen ja todellinen. Mitä vahvempi ensimmäisinä vuosina rakennettu perusta on, sitä lujempi on kestokyky myöhäisvuosina.
Pohjamon artikkeli Umpikujassa kirjan viimeisenä lukuna antaa toivoa. Mikään asia ei ole niin vaikea, ettei sitä voisi selvittää. On vain uskallettava katsoa riittävän syvälle. Yksin siihen ei aina pääse, tarvitaan toinen.
Kirja on tärkeä suomenkielinen vauva-äitiyksikön kehitystä valaiseva tietokirja erityisesti runsaiden tapauskuvaustensa vuoksi. Mieleeni ei tule vastaavaa, jossa Winnicottin teoriaa olisi sovellettu tässä mittakaavassa. Kirjasta hyötyvät ammattilaisten lisäksi psykologiasta kiinnostuneet sekä myös äidit, isät ja isovanhemmat. Sen avulla he voivat seurata vauvansa monitasoista kehitysprosessia ja ehkä välttää joitakin virheitä.
Marja-Leena Yrjölä
Kirjoittaja on lääkäri, psykologian lisensiaatti ja psykoterapeutti