Yleistä tietoa on, että perusta mielenterveydelle luodaan varhaisina vuosina. Mutta kuinka tapahtuu se, että vauva kehrää kokoon persoonallisuutensa, yksilöllisyytensä, sisäisen maailmansa suhteessa toiseen ihmiseen ulkoisessa todellisuudessa ja sille pohjaavan sosiaalisuutensa perustan?
Nuo edellä mainitut ovat lapsen tunne-elämän kivijalkaa. Vauvan kehitystehtävät parin ensimmäisen vuoden aikana ovat niin mittavat, että sitä ei voi kunnolla käsittää. Jos sitä yrittää käsittää, niin silloinkin sen voi tehdä vain teoriassa. Lähes jokaisen ihmisen kohdalla sellainen ihme tapahtuu, että hän kasvaa kutakuinkin terveeksi. Kehittyminen ihmiseksi ei tapahdu luontojaan. Perinteiset edellytykset täyttyvät, kun lapselle on luotu koti ja kaksi ihmistä antautuvat hoitamaan ja hoivaamaan vastasyntyneen tarpeita. Mahdolliset sisarukset ovat hyvää tekevää bonusta rikastuttamaan arkielämän kokemuksia.
Tunne-elämän perusta edellyttää mahdollisimman yksinkertaista alkua kestääkseen mutkikkaammat vaiheet. Kehityksen kivijalkaa on ensin vakiintunut suhde yhteen ihmiseen ja vähitellen tämän rinnalla toiseen. Ensisijainen ihminen on se, kuka on ottanut täyden vastuun vauvan ensihoidosta. Luontaisinta on, että tämä henkilö on vauvan synnyttänyt, hänen äitinsä. Biologian mukaisen hoivaajan suuri apu on hänen vaistoissaan. Äidillä on ollut suhde ja mielikuvat tulevasta vauvastaan jo yhdeksän kuukauden ajan ja jo kauempaakin kuten omasta lapsuudestaan omien äitileikkien pohjalta. Äidin ottaessa kokonaisvastuun vauvan hoidosta hän oppii parhaiten tuntemaan vauvansa. Sen pohjalle vakaus, luottamus ja turvallisuus voivat laskeutua. Tiedämme hyvin, miten olo on rento tutun ihmisen kanssa verrattuna siihen, kun kohtaamme vieraan ihmisen. Tutustuminen vaatii aikaa.
Tunne-elämän kehittyminen lähtee ruumiin kokemuksista. Lapsen saadessa hoivaavan vastineen tarpeilleen, tämän ruumiillisen kokemuksellisuuden psyykkiset vastineet asettuvat ruumiiseen. Kun hoivaaja on tuttu, voi luottaa siihen, että hän näkee vauvan kehittyvän persoonallisuuden kokonaisuutena ja voi antaa vastauksensa juuri tälle lapselle sopivin tavoin. Vauvalle räätälöityjen kokemusten kautta heijastuu se, mitä hänen oma minuus on. Se mikä ei kuulu sinne, erotellaan pois. Minuuden hahmottamisen myötä syntyvät rajat ja sisäinen maailma erillään ulkoisesta todellisuudesta.
Yksilöllisyyden ja oman itsen ainutlaatuisuuden kokeminen lähtee siitä, että vauva on voinut kokea olevansa merkitykseltään korvaamaton toiselle ihmiselle. Hoiva on osunut oikeaan aikaan oikeisiin tarpeisiin. Todellisuuteen tutustumisen pohja edellyttää, että vauva on voinut olla kaiken keskipiste ja hänellä on ollut kokemus äitinsä omistamisesta täydellisesti tarpeidensa tyydyttäjänä. Se on perusta, jonka avulla vähitellen hän kykenee vaihtamaan yksinapaisuuden kaksinapaisuuteen. Edellytyksenä edellä mainitulle on, että äiti tarjoilee todellisen maailman riittävän pieninä annoksina aina sen mukaan, mihin vauva on valmis. Hän myös antaa vauvalle sysäyksen löytää jotakin merkittävää ulkopuolisesta maailmasta. Löydetty lelu, vaikkapa pehmonalle, voi olla symboli ja alku äidin ja vauvan maailmasta kehkeytyneelle luovuudelle.
Ensimmäisen vuoden aikana tapahtuu paljon ja toisen vuoden aikana haasteet vain lisääntyvät. Toisen vuoden aikana ruumis kehittyy ja tuo haasteita viettipuolelle. Merkittävä saavutus, kommunikaatiokyky puheen avulla alkaa kehittyä. Perusta tunne-elämälle on vielä haurasta, minkä pettymykset suistavat helposti raiteiltaan. Tunne-elämän tukea, ”rakkautta ja rajoja” tarvitaan lähes alinomaa. Lapsen läpikotaisin tuntevat vanhemmat ovat luontaisesti turvallisimmat tukipilarit. Koti on paikka, mistä lapsi löytää samastukset. Jos ajatelleen, että lapset tarvitsevat tavallisen hyvän kodin, johon he voivat samastua, he tarvitsevat syvästi myös vakaata kotia ja vakaata elinympäristöä, missä heillä on tilaisuus edistyä tasaisesti ja luonnollisesti oman aikataulunsa mukaan kaikkien varhaisten kehitysvuosien aikana
Vauvan varhaiset kehitysvaiheet eivät ole blogini punainen lanka, siksi ohitan sen harppoen. Sen sijaan haluan keskittyä luovuuden merkitykseen. Vauvan kehitys voi kulkea luovia polkuja pitkin, kun se tapahtuu omaehtoisesti. Häntä myötäillään ja annetaan ratkaisumalleja niin, että hän tuntee olemisensa, tekemisensä ja kehityksensä syntyvän löytämällä, keksimällä ja suostumalla omasta tahdosta. Hän voi tuntea olevansa oma itsensä.
Luovuuden laajimman määritelmän on antanut Donald Winnicott. Hänen mukaansa luovuutta ja luovaa elämää on se, kun tuntee olevansa elossa ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Jokainen havainto, tekeminen, ajatus ja tunne vahvistavat elossa olemisen tunnetta. Spontaanius, leikkimieli ja symbolien käyttö ovat luovuutta. Ne eivät toista vanhaa kaavaa, vaan aina voi syntyä jotakin uutta syvältä sisimmästä. Kun sen perusteella voi toteuttaa itseään, tuntee olevansa elossa omin ehdoin.
Ensimmäinen symboli ja mielikuvituksen temmellyspaikka on jokin lelu tai muu sellainen, mikä alkaa edustaa äidin ja lapsen taustakokemuksia. Luovuus jatkuu siitä ja parhaimmillaan se ottaa aina aineksia varhaisista kokemuksista luovuudesta syntyneisiin tuotoksiin. Auringon piirtäminen voisi kuvata tunnetta, miten äidin ilmaantuminen vuoteen viereen sai maailman tuntumaan valoisalta paikalta sisäisesti ja ulkoisesti.
Keskeisin ja tärkein spontaaniuden ja luovuuden kehityksen kannalta on rakkauden ja aggression hyväksyminen. Kaksivuotiaan lapsen kehitystehtävänä on sietää vihaisia tunteitaan häntä hoitavaa ihmistä kohtaan niin, että rakkaus nousee päällimmäiseksi säilyttäen suhteen hyvänä kaikesta huolimatta. Koti on turvallisin paikka, missä voi oppia vihaamaan ja rakastamaan turvallisesti.
Yhteiskunnassamme on käyty keskustelua siitä, tulisiko kodinhoidontuki lakkauttaa ja olisiko lapsen edun mukaista kannustaa laittamaan 1-2-vuotiaat lapset päiväkotiin. Jari Sinkkonen (HS 4.3.) otti kantaa kodinhoidontuen ja perhepäivähoidon puolesta. Ajattelen itsekin niin, ettei kysymys ole siitä, etteivätkö varhaiskasvattajat rakastaisi päiväkotilapsia ja että heidän työnsä ei olisi arvokasta sitten, kun lapsi on siihen kypsä. Päivähoitokeskustelussa on puhe 1-2-vuotiaasta lapsesta ja siitä voisiko näin pienen lapsen hoidossa ratkaisu olla vanhempien oma valinta yhteiskunnan tuella? Vaihtoehtona on lapsen kasvattaminen suuressa ryhmässä. Myös Sinkkonen viittasi siihen, että keskustelusta puuttuu tuettu perhepäivähoito, missä yksi aikuinen hoitaa muutamaa lasta kodissaan.
Marja-Leena Yrjölä (KS 2.1.) on esittänyt mielipiteensä kodinhoidontuesta sekä hoitovapaasta, mikä sallii äidin hoitaa vauvaansa kolmivuotiaaksi saakka. Hän tuo esille emotionaalisen tuen, mitä lapsensa tuntevat vanhemmat tai isovanhemmat voivat antaa. Ja myös sen miten rakastava suhde on todettu tärkeäksi aivojen kehityksen kannalta. ”Kyky säädellä tunteita kehittyy toisen ihmisen avulla”.
Biologisen luovuuden osalta Sinkkonen nosti kirjoituksessaan esille yhteiskunnassa esiin nousseen huolen syntyvyyden alenemisesta. Miten voitaisiin tukea biologista luovuutta, mitä lapsen synnyttäminen on? Vanhemmuuteen samastuminen on pitkä prosessi. Se alkaa tunteiden kehittymisen myötä. Äiti ja isä tulkitsevat lapsen hyvät ja pahat olot sekä antavat niille nimet. He auttavat sietämään pettymyksiä. Luottamus elämään syntyy vähitellen. Rakkaus hoivan antajia kohtaan syntyy siitä, että nämä ovat pysyneet vakaina. Se voi olla pohjana haluun ja motivaatioon samastua vanhempiin ja heidän biologiseen luovuuteensa.
Psykologian tohtori Martin Bergmann on tutkinut rakkautta ja esittänyt, että liian monta hoitajaa varhaisvuosina voi vaikeuttaa pysyvän rakastamisen kykyä myöhemmin aikuisiällä.
Liian varhainen aloittaminen päiväkodissa, missä monet hoitajat ovat vastuussa lasten tarpeista, merkitsee yksilöllisen kehityksen kaventumista. Omilla ehdoillaan oleminen saa rasitteen, kun ei voi ennustaa hoitajan tapaa. Yhden ihmisen tavan voi oppia ja vähitellen sisäistää. Lapsen aivoilla, aistinelimillä, tunteilla ja sosiaalisella kehityksellä on aikataulunsa. Jos varhaiset psykobiologiset edellytykset eivät ole kypsyneet, tasapainoista kehitystä ei voi jouduttaa eikä tuoda ulkopuolelta, vaikka olisi hyvää tahtoa.
Monia tutkimustuloksia on esitetty varhaiskasvatuksen puolesta, koska syvyyspsykologisia kypsymisprosesseja on vaikea todentaa. On tutkimustuloksia, että lapset pystyvät oppimaan paremmin, ovat sosiaalisempia, suorittavat tutkintoja myöhemmin elämässään enemmän kuin ne lapset, joita on hoidettu kotona tai perhepäivähoidossa. Se voi olla totta. Lapsi on loistava sopeutumaan ja mukautumaan, kun on pakko. Hänelle on elintärkeää se, että hänestä pidettäisiin. Mutta millä hinnalla se tapahtuu? Mitä merkitsee 1-2-vuotiaalle lapselle, että hänen tuttu ja turvallinen hahmo arkipäivänä 8 tunniksi katoaa. Hän, jonka kanssa on eletty ja leikitty, joka tietää, mitä piirretty hahmo tarkoittaa ja joka antaa merkityksen tapahtumille. Lapsi menettää silloin eloisuutensa, sopeutuu ja odottaa, että elämyksellisyys ja merkityksellisyys taas palautuvat tunnesuhteessa äitiin. Energia menee siihen. Sillä hetkellä paikalla olevan hoitajan syli kyllä lohduttaa, mutta yhteistä menneisyyttä heidän välillään ei ole. Luova yhdessä oleminen joutuu katkolle.
Wäinö Aaltonen on sanonut, miten hän on siitäkin kiitollinen vanhempiaan kohtaan, etteivät nämä ostaneet leluja. Hän oppi luomaan lelut itse. Ja miten suunnaton määrä luovaa energiaa heitetään hukkaan ostamalla lapsille vieraan henkilön suunnittelemia leluja.
Päiväkodissa laulut, piirtämiset, sadut ovat usein hoitajien ehdottamia ja lelut ovat heidän ostamiaan. Aikatauluissa ei voida joustaa yksilöllisesti. Yhtä lasta varten ei ole yhtä aikuista, joka hoivaa ja leikkii lapsen ehdoilla, selittää ja pitää sylissä yksilöllisten tarpeiden mukaan niin, että molemminpuolinen yhteys ja ymmärrys on taattua. Sen sijaan isommat lapset ihastuvat, motivoituvat ja hyötyvät valtavasti kaikesta, mitä päiväkoti pitää sisällään.
Raija Pohjamo
Kirjoittaja on psykologi ja psykoanalyytikko