Luentosarjan antia

Julkaistu 25.9.2017

Psykoanalyysin ajankohtaisia teemoja -luentosarjan aluksi Jukka Välimäki piti ajatuksia herättäneen esityksen otsikolla “Henkilökohtaisen ja yleispätevän yhdistyminen transferenssin kohtaamisessa”. Hän puhui vaikeasti ymmärrettävästä aiheesta rauhallisesti edeten. Luennon aluksi hän kertoi psykoanalyysin historiasta, ja totesi miten muun muassa empatiasta ei juuri puhuttu ennen 1950-lukua. Pitkään ajateltiin myös terapeutin olevan ennen kaikkea transferenssihahmo eikä millään tavalla terapiassa kävijälle uusi objekti. Tämä historia hämmästytti ainakin minut, koska olin ilman muuta olettanut Freudista lähtien empatian olleen merkittävässä asemassa hoitosuhteissa. Samalla tavalla itsestään selvästi terapeutti on aina ollut potilaalleen paitsi transferenssiobjekti, myös uusi ihmissuhde, joka suhtautui häneen eri tavalla kuin muut.
Saattaa olla niinkin, että näitä näkökulmia ei vain ole pidetty tärkeinä tai niistä ei ole puhuttu? Ja kenties ne nähtiin vaarana menetelmän tieteellisyydelle. Joka tapauksessa tieto yllätti niin, että juutuin omassa mielessäni pohtimaan näitä luennoitsijan edetessä varsinaiseen aiheeseensa. Onnekseni hänen tapansa luennoida oli helposti seurattava.

Hänellä oli kerrottavanaan kaksi tapauskertomusta. Lyhyt kuvaus potilaan taustasta riitti tuomaan ymmärrystä sille, mitä analyytikon ja hänen potilaansa välillä tapahtui niiden muutaman tunnin aikana, joihin luennoitsija syventyi. Analyyttista yhteistyötä oli silloin ollut takana jo useampia vuosia. Painopiste kertomuksessa oli siinä, mitä analyytikko sanoi potilaalleen, minkä vuoksi sanoi juuri sillä tavalla ja mitä seurannaisvaikutuksia sillä oli. Voimme havaita, miten analyysitunneilla käyty keskustelu ilmeni jopa potilaan kertomissa unissa. ”Uni ilmaisee sisäisen saavutuksen, mihin on edennyt.”

Luennon seuraamista helpotti suuresti se, että luennoitsija palasi vuoropuheluun useamman kerran ilmeisesti arvatessaan, että kuulija jäi ajattelemaan äsken sanottua. Tällä tavalla vältettiin vaikeus, mikä nopeasta etenemisestä usein seuraa. Minun on aina ollut vaikea kuunnella nopeasti etenevää luennointia. (Tai yleispätevämmin ilmaistuna: “meidän voi olla vaikea…”)  Juuttuessani edellisen ajatuksia herättävän ajatuksen pohdintaan, menee luennoitsijan seuraava ajatus väistämättä ohi korvien ja pahimmassa tapauksessa olen pudonnut kärryiltä kokonaan. Näin ei tällä kertaa käynyt, vaikka reilun viikon päästä en osaisikaan kovin tarkasti referoida luennon yksityiskohtia.

Pohdiskelu liittyi ennen muuta siihen, mikä oli jo otsikossa mainittu. Kaksi esimerkkiä valaisivat hyvin sitä, miten terapiatilanteessa on mahdollista asettaa sanansa siten, että puhutaan samanaikaisesti yleisellä ja henkilökohtaisella tasolla. Tämä herätti kuulijoissa paljon keskustelua muun muassa sen suhteen, miten analyytikon spontaani ja luonteva sanavalinta analyysitunnilla oli pitkän yhteistyön tuloksena syntynyttä. Se on sen vuoksi henkilökohtaista samalla, kun voisi sopia yleisemmäksikin pohdinnaksi. Entä johtaako myönteinen perusasenne potilasta kohtaan, empaattisuus ja asettuminen uudeksi objektiksi tilanteeseen, missä tieteellisyys kärsii? Tämä kysymys oli esillä myöskin, joskin jäi melko vähälle huomiolle keskustelussa.

Tänä syksynä alkanut luentosarja on järjestyksessään kymmenes. Ensimmäinen luentotilaisuus oli hotelli Vaakunassa 20.9.1984. Kauko Vauhkonen luennoi tuolloin otsikolla ”Objektimaailman merkityksestä narsismin kannalta”. En muista sen sisällöstä mitään, mikä ei herättäne ihmetystä, koska tapahtumasta on aikaa 33 vuotta. Sen syksyn ja talven mittaan saimme tutustua monien psykoanalyytikoiden ajatuksiin, joista henkilökohtaisesti emotionaalisesti merkityksellisin oli Pentti Ikosen kevättalvella pitämä luento ”Itseymmärryksen ilmapiiristä”. Se vahvisti orastavaa kiinnostustani psykoanalyyttista ajattelua kohtaan ja oli epäilemättä vaikuttamassa suuntautumiseeni kohti psykoterapeutin työuraa.

Nyt on jälleen syksy ja se merkitsee monelle meistä uuden lukuvuoden alkamista. Niin on ollut ensimmäisistä koulupäivistä alkaen, ja joka syksy toivon löytäväni uudelleen saman kiinnostuksen. Usein on käynytkin niin, ja syksyisin alkaneet luentosarjat ovat hyvin palvelleet tiedonhaluista kuulijaa. Kaikki on tapahtunut Pentti Ikosen tarkoittamassa itseymmärryksen ilmapiirissä.

Juhani Korpela

Kirjoittaja on psykoterapeutti ja kirjailija