Luovuuden käsite
Monet biologit ovat sitä mieltä, että elämä sinänsä on luova prosessi (Sinnot 1959).Vaikkakin elämä ja luonto ovat jatkuvasti muuttuvia, ja eläinmaailmassa on havaittavissa monenlaista ja vaihtelevaa käyttäytymistä, kyseessä ei ole kuitenkaan luova tapahtuma. Biologisia prosesseja säätelevät luonnonvoimat, ja eläinten käyttäytymistä säätelevät vaistonvaraiset ja leimautumisen mukaiset lajispesifiset käyttäytymiskaavat. Nämä ovat pysyviä ja jäykkiä. Niistä puuttuvat vapaa luova valinta ja yksilöllinen tavoitteellisuus.
Luovuudella tarkoitetaan yleisesti uuden luomista. Luotu uusia asia voi olla taideteos, tieteelinen saavutus, työn tulos tai muu aikaansaannos. Mackinnon (1966) on täsmentänyt luovuuden käsitettä asettamalla sille kolme ehtoa seuraavasti: Täydellisen luovuuden on oltava originaali tekijälle itselleen. Originaalin, uuden reaktion tai idean on ratkaistava ongelma. Aktiivisuus ei pysähdy ratkaisuun. On jatkuvasti kehiteltävä omaperäisiä reaktioita. Torrance (1962) puolestaan pitää luovuutta prosessina, jossa tajutaan aukkoja, häiriötiloja ja puuttuvia elementtejä. Näistä muodostetaan olettamuksia, kokeillan niitä ja kommunikoidaan tulokset, joita mahdollisesti muokataan ja testataan uudelleen.
Psyykkisenä tapahtumana luovuus on uudenlainen ideoiden, ajatus- ja tunnekuvien yhdistelmä. Luotu uusi yhdistelmä on enemmän kuin pelkkä yhdistettyjen aineksien summa. Näiden lisäksi luotu yhdistelmä sisältää luovan henkilön tai henkilöryhmän omakohtaisen panoksen, joka yhdistää luovan aikaansaannoksen sen luojaan. Luovuus on siten psyyken sisäinen tapahtumasarja, joka on enemmän kuin teknillinen taito, taiteellinen imitaatiokyky ja aktiivinen aikaansaaminen yleensä. Vain ihminen pystyy psyykkiseen luovuuten, koska tämä edellyttää pitkälle kehittynyttä persoonallisuuden struktuuria (Kris 1953). Luovan tapahtuman aikana syntyy persoonallisuuden sisällä lukuisia vaihtoehtoja, vaihtoehtojen välisiä ristiriitoja, hylkäämistä, kompromisseja jne., ennen kuin luova tuote ja siihen johtava luovuuden elämys on syntynyt. Jos pieni lapsi tai apina panee puutikkuja yhteen tavalla, joka katsojassa herättää luovan vaikutelman, tämä ei merkitse, että apina olisi luova vaan katsoja on mielessään luonut siitä jotakin.
Luovuus on aina anti yksilöltä toiselle tai ihmisryhmältä toiselle (Hägglund 1978). Se ei ole koskaan autistista pohdiskelua, joka jättää muille ihmisille vain vierauden tunteen tai hulluuden vaikutelman, kuten skitsofreeniset ajatuskulut tai vain omaan persoonaan ja omanarvon pönkittämiseen liittyvät aikaansaannokset tekevät. Luovuus sen sijaan sitoo ihmisiä yhteen; koetaan yhteenkuuluvaisuudentunnetta jaetun ajatus- tai tunnesisällön suhteen. Luovuudessa koetaan arvokkaana se, että voidaan jakaa toisen henkilön kanssa yhteisenä asiana jotakin hyvin henkilökohtaista ja omaa arvoa lisäävää. Näin ollen luovuus vähentää tai poistaa kokonaan yksinäisyyden, irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunteen, joka aina enemmän tai vähemmän liittyy tasapainottomaan tai häiriintyneeseen mieleen.
Luovassa tapahtumasarjassa voidaan toisistaan erottaa seuraavat osa-ainekset:
1. psyyken sisäinen luova tapahtuma
2. luova aikaansaannos tai tuote
3. luova vastaanottaminen
4. luova kyky persoonallisuuden piirteenä.
Luova tapahtuma
Psyyken sisällä tapahtuva luova prosessi on monivaiheinen, siihen osallistuu persoonallisuus kokonaisuudessaan. Luovuus ei ole mikään organisoimaton epämääräisestä lähteestä pulppuava viesti. Psykoanalyysin alkuvaiheessa korostettiin luovan aktiviteetin ja neuroottisen prosessin samankaltaisuutta, ja luovuus oli tästä näkökulmasta katsottuna eräs neuroottisen päiväunelmoinnin muoto (Freud 1908). Tämän näkemyksen pohjalta ei ollut ymmärrettävissä, miksi päiväunelmointi ei aina ollut luovaa eikä privaatti neuroottinen fantasiointi herättänyt sen enempää luovaa kuin esteettistäkään vaikutelmaa. Kleinilainen psykoanalyyttinen näkemys esitti myöhemmin, että luova aktiviteetti on joko depressiivinen tai skitsoidinen (Klein1948). Luova tapahtuma pyrkisi siten joko korjaamaan asianomaisen henkilön destruktiivisia fantasioita tai olisi harhan kaltainen.
Myöhemmän ajan psykoanalyyttinen näkemys luovuudesta on korostanut psyykkisen taantumisen merkitystä, ja että luova tapahtuma kulkee psyykkisen taantumisen kautta eheämpään ja kehittyneempään kokonaisuuteen (Kris 1954, Hartman 1964). Tämä merkitsee, että psyykkisestä taantumistilasta haetaan uusia vaikutteita, jotka sen jälkeen muokataan persoonallisuuden kehittyneemmillä puolilla luovaksi tapahtumaksi, joka tarjotaan ulkomaailmalle. Tästä tapahtumasta Kris on käyttänyt tunnettua sanontaa ”regressio minän palveluksessa” vastakohtana sairaalle regressiolle. Erikson (1968) ja Winnicott (1971) ova tuoneet uuden näkökulman luovuuteen. He esittävät, että luovuudessa on vahvasti mukana naisellisuuden ja äitiyden peruselementtejä. Perusolemukseltaan luovuus noudattaa naisen biologista kykyä hedelmöittyä, kantaa lasta kohdussaan ja synnyttää se valmiina ulkomaailmaan vastaanotettavaksi. Luovan prosessin vastaava kulku alkaa ulkoapäin tulevasta inspiraatiosta, sitten asia kehitellään ja kypsytellään asinomaisen omassa mielessä ja lopuksi se synnytetään eli sille annetaan konkreettinen ulkomuoto.
Winnicott on esittänyt, että luovuus on ”asia sinänsä” (Winnicott 1971), jonka kehto on varhaisen äiti-lapsisuhteen vuorovaikutuksessa. Hän on korostanut luovuuden merkitystä psyyken sisäisenä ja ihmisten välisenä vuorovaikutuksena; tämä opitaan jo varhain luovasta vuorovaikutuksesta äitiin tai äidin asemassa oleviin henkilöihin. Luovuus on siten aikuisen omaa kykyä, jonka hän läheisessä vuorovaikutussuhteessa siirtää lapseen, eikä niinkään biologiseen perinnöllisyyteen perustuva. Luovuuden vuorovaikutusmerkitystä menetyksen ja surun yhteydessä ovat kuvanneet Hägglund (1976, 1977) ja Pollock (1977). Merkittävän menetyksen ja sitä seuranneen surun jälkeen käynnistyy luova prosessi, jolla korjataan loukkaantunutta omanarvontuntoa, järkkynyttä luottamusta ja menetyksestä johtuvaa puutetta. Tähän tarvitaan vuorovaikutusta ja jaettua luovaa yhdessäoloa ja yhteiselämystä kanssaihmisiin. Surun jatkeena luova henkilö luo jotain uutta, joka jälleen yhdistää hänet muihin ihmisiin ja elämään. Luovuus sisältää tämän mukaan elämyksellisesti jostakin vanhasta luopumista ja noudattaa siten myös kasvun yleistä kulkua; vanhasta luopuminen, uuden löytäminen.
Luova aikaansaannos ja sen vastaanottaminen
Luova tapahtumaa jää kesken, mikäli se ei johda luovaan aikaansaannokseen. Luova aikaansaannos eli luovuuden tuote voi olla työn tulos, tietynlainen yhdessäolon muoto, taiteellinen tai tieteellinen luomus. Luovalle aikaansaannokselle on ominaista, että se pystyy vuorostaan herättämään toisessa henkilössä vastaavanlaisia luovuuden elämyksiä kuin luovassa henkilössä itsessään hänen aikaansaadessaan luomuksensa. Näin virittynyt yhteinen luovuuden elämäys on yhdistävämpi side kuin vain konkreettinen ulkoinen aikaansaannos. Työn tulos, yhdessäolon muoto, taide ja tiede voidaan myös yksinomaan omistaa ja hallita, mutta tällöin ei kyseessä ole luova vastaanottaminen vaan pikemminkin sen aliarviointi aineellisten arvojen hyväksi. Luovassa vuorovaikutuksessa luovuuden tuote toimii siteenä kahden tai useamman henkilön yhteisessä ja jaetussa elämyksessä, – sellainen aikaansaannos, joka ei tavoita ketään, ei voi olla luova. Asosiaalisuuden eräs tärkeä piirre on se, että asinaomaiselta henkilöltä puuttuu kyky yhteiseen jaettuun luovaan elämykseen tietyn luovan aikaansaannoksen suhteen ja hän pyrkii sen sijaan riistämällä tai varastamalla pääsemään siitä osalliseksi välttääkseen kipeätä ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemusta (Hägglund 1974). Eri psykoterapian muodoissa luovalla aikaansaamisella ja sen ympärillä tapahtuvalla vuorovaikutuksella on tärkeä sijansa (Alanko 1977).
Luova kyky
Luovan toiminnan luonteeseen kuuluu jo sen määritelmänkin mukaan jotakin uutta, jopa odottamatontakin ja sen vuoksi ennakoimatonta. Siitä syystä sitä on vaikeata kuvata kausaliteetin ja determinismin käsittein. Luovan kyvyn ymmärtämistä vaikeuttaa lisäksi epätietoisuus siitä, onko luovuus katsottava yleiseksi ja kaikkien hallussa olevaksi suhtautumistavaksi ympäristöön mikäli sitä haittaavat estot poistuvat (Kubie 1958), vai onko se vain joidenkin henkilöiden erityinen lahjakkuus (Greenacre 1957). Jälkimmäisen näkemyksen mukaan taiteellisesti lahjakkat ja luovat henkilöt ovat erilaisia jo varhaislapsuudesta lähtien ja he etsivät aktiivisesti sellaisia kohteita ja ihmissuhteita, jotka tunnustavat heidän erikoislaatuisuutensa ja lahjakkuutensa. Joka tapauksessa on ilmeistä, että tietyllä suhtautumisella lapsiin ja tietyin asentein voidaan joko edistää tai tukahduttaa lapsen luovia kykyjä. Tämä ei niinkään tapahdu ulkonaisin estein vaan liittyy siihen, miten lapsi sisäistää kuvan itsestään ja mahdollisuuksistaan saada hyväksymistä luovalle vuorovaikututukselleen. Usein luova kyky on kytkeytynyt läheisesti johonkin toimintamuotoon tai yhdessäolon muotoon ja jollakin toisella alueella asianomainen voi olla varsin estynyt. On ilmeisesti todellisempi näkemys, että luovuus on yleinen kyky, joka voi edullisessa kasvuympäristössä vapautua jollain tai monellakin alueella asianomaisen tavaksi suhtautua ympäristöönsä ja hakea rakentavaa luovaa tyydytystä viettityydytyksen ohella.
Winnicottin mukaan luovan kyvyn perusta luodaa jo varhaisessa kahden hengen suhteessa (1971). Lapsen ensimmäinen suhtautuminen ympäristöönsä on hänen ns. siirymäobjektinsa, joka on lapsen ensimmäinen todella tärkeä lelu. Tästä esineestä hän kehittää mielessään erilaisia ajatus- ja tunnekuvia, jotka hän välittää toiselle henkilölle, tavallisesti äidille. Äidin mielessä heräävät lapsen lelusta toisenlaiset kuvat, jotka hän taas puolestaan välittää lapselle. Millä tavalla tämä vuorovaikutus lelun herättämien mielikuvien ja leikin sisällöstä tapahtuu, kuinka intensiivinen ja merkityksellinen se on, määrää pitkälti lapsen myöhemmän kyvyn aikuisenakin suhtautua ympäristöönsä; tapahtuuko se vapauttavalla luovalla tavalla vai pyrkiikö hän pääasiallisesti sitomaan ahdistustaan erilaisin suojatumiskeinoin. Luova kyky on siten mm. kykyä pitkälle sietää epämääräisyyttä, ahdistusta ja odotusta sitomatta sitä liian varhain mihinkään pysyvään muotoon, kunnes oma luova muunnos on syntynyt.
Luovuutta määräävät myöskin yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitsevat normit, päämääräasettelut ja ideologiat. Nämä eivät kuitenkaan muuta luovuuden perusolemusta vaan pikemminkin kanavoivat sitä johonkin toivottuun suuntaan ja sanelevat luovuuden hyötypäämääriä.
Tor-Björn Hägglund
kirjoittaja on jo edesmennyt psykoanalyytikko, kirjailija ja Psykoterapiasäätiö Monasterin perustajajäsen
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Oulunsuunsairaalan tiedotuslehdessä 9/1978