Luentosarjan helmikuun esitys ” Kohtaamisia kliinisessä työssä -pohdintaa Michael Parsonsin ajatusten valossa” oli hyvä kokemus, sinne kannatti mennä. En osaisi siteerata, mistä siellä puhuttiin. Se on kuin uni, jonka tietää merkitykselliseksi, mutta joka aamun tullen on painunut unholaan ja josta on hyvin vähän kerrottavaa. Silti uni saattoi vaikuttaa siihen, mitä ajattelin seuraavan päivän aikana. Ja jos koetan kertoa unesta, puhun oikeastaan sen värittämistä mielleyhtymistä. Luennolla oppimani ja oivaltamani ei välttämättä ollut kovin uutta tai ainutkertaista, mutta se hyvän unen tavoin vaikuttaa siihen, että olen jonkin verran vireämpi taas ja omistautuneempi työlleni kuin ennen kokemusta. Opin uudelleen sen, minkä olin osannut ennenkin? Mutta kyse ei ole pelkästään kertauksesta, vaan aina hyvän luennon kuulemisen jälkeen tapahtuu uudenkin oppimista. Jos uutta on paljon, sitä ei voi ottaa vastaan. Jos sitä on olemattoman vähän, toimii luento hyvän viihteen tavoin ja palvelee lepoa ja unohtamista.
Helmikuun luento oli samalla kertaa vaikea ja tuttu ja tuttuudessaan helppo. Huomasin, miten olin kuullut ja lukenut nämä samat asiat monta kertaa vuosien ja vuosikymmenten aikana. Kannatti voittaa painiskelu laiskuudeksi kutsumani ominaisuuden kanssa ja hankkiutua luennolle, sillä kuuntelu muuttui sisäiseksi vuoropuheluksi ja virkisti ajattelua. Se loi myös uskoa siihen, että teen työtäni riittävän hyvin? En ole koskaan voinut kehuskella olevani erityisen hyvä millään elämän alueella. Siksi on virkistävää kuulla, että ilmeisesti monella muulla on samanlainen kokemus itsestään ja omasta työstään.
Ehkä juuri keskinkertaisuuden ja keskeneräisyyden hyväksyminen omaksi ominaislaadukseni antaa luvan ilmaista itseäni sekä potilailleni että kollegoilleni. Ei tarvitse olla kaikkitietävä sanoakseen jotakin. Tämän oli toisella tavalla lausunut eräs psykiatri ja kirjailija, jota luennoitsija siteerasi. Kyse on Joel Haahtelasta, joka Wikipedian mukaan kertoo uskovansa ”selittämättömään, siihen että asioiden takana on jotain monimutkaista ja kaunista, toisin sanoen mystistä”.
Leena Björklund kertoi elävään tapaan omista kokemuksistaan potilastyössä. Painopiste oli hänen omissa tunteissaan ja ajatuksissaan. Kyse on siis vastatunteiden kanssa työskentelystä ja siitä, miten voimme käyttää omaa mieltämme toisen ymmärtämisessä. Tehtävä on toisinaan lähes mahdoton. On hetkiä, jolloin psykoanalyyttinen teoria ja kokemus ei tunnu antavan eväitä umpikujassa. Samalla elämä näyttäytyy niin mystisen monimutkaisena, ettei ole olemassa minkäänlaisia auttamisen keinoja. Voimme todeta myös, että jokainen psykoterapia on askel tuntemattomaan emmekä voi etukäteen tietää, millä tavalla juuri tämä prosessi etenee ja millä tavalla se muuttaa terapeutin omaa ajattelua. On kyse samantapaisesta ilmiöstä kuin taideteoksen äärelle asettumisessa. Tai jos lainaan vapaasti Tor-Björn Hägglundia: ”hyvän kirjan luettuaan ihminen ei ole enää entisensä”.
Säännöllisyys ja jatkuvuus voivat olla avainasemassa silloin, kun teoria ei riitä. Olemme luomassa uskoa siihen, että umpikujasta päästään ennemmin tai myöhemmin. Terapeutin usko menetelmään saa vahvistusta vuorovaikutuksesta samaa työtä tekevien kanssa, työnohjauksista, koulutuspäivistä, tieteellisistä kirjoituksista ja tähän mielelläni lisään myös taiteen, elokuvat ja kirjallisuuden. Ilman mieltä elävöittäviä ja inspiroivia keinoja saattaa käydä niin, että terapeutti ei jaksa uskoa työhönsä ja joutuu siirtymään muihin tehtäviin ennen eläkeikää.
Juhani Korpela
Kirjoittaja on psykoterapeutti ja kirjailija