Joku ajattelija on sanonut: ”Perusta luovuuden töille, oppimiselle ja toiminnalle on tyhjyys. Jos sitä ei ole voinut kokea alussa, niin se kääntyy tilaksi, mitä pelätään – ja kuitenkin sitä haetaan pakonomaisesti jälkeenpäin.”
Miten voisimme ajoittain hyväksyä kaaoksen ja tuntemattoman tilan jopa välttämättömänä? Joka kerta, kun teemme jotakin aivan uutta, olemme paradoksin äärellä. Minä haluan tehdä sen – minä pelkään aloittaa, kun en tiedä, mitä siitä seuraa. En voi tietää, eikä tulos ole vielä hallinnassani.
Jos olemme ihmisiä, joille hallinta ja kontrollointi ovat tasapainon takuu, on pelattava varman päälle. Järki ja logiikka ovat ne, mihin olemme oppineet luottamaan. Miksi ryhtyä mihinkään, jos tulos ei ole varma, eikä siitä ole mitään hyötyä. Vaarana on vain, että se epäonnistuu ja minua pidetään tyhmänä tai huonona, eikä minusta pidetä. Käännetäänkö minulle sitten selät? Oma kehnouteni on omaa syytäni. Sehän vain heikentää heilahtelevaa itsetuntoani.
Mikä auttaisi ylittämään esteet ja ottamaan riskin? Ennen tuntemattomaan ryhtyminen on aina riski. Winnicott on analysoinut vauvan antautumista tuntemattoman edessä, kun tämä kohtaa lääkärin ja kiiltävän lastaimen tutkimushuoneessa. Miten kiinnostus syntyy ja miten se vahvistuu omasta takaa antaen pontta itsetunnolle?
Äiti ja vauva ovat tulleet Winnicottin vastaanotolle normaaliin tarkastukseen. Äiti istuu tuolilla vauva käsivarrellaan. Winnicott istuu vastapäätä. Hän on vauvan kannalta uusi ja tuntematon ihminen. Pöydällä on kiiltävä lastain lapsen ulottuvilla. Kun lapsi on kehittynyt normaalisti (5-13kk), niin hän valpastuu yleensä heti nähdessään uuden esineen, tulee uteliaaksi ja alkaa haluta sitä. Asiat saavat edetä rauhassa. Kukaan ei puutu tapahtuman kulkuun. Lapsi huomaisi heti, jos häneen reagoidaan. Lapsi ojentaa kätensä, pysähtyy epäröiden. Hän katsahtaa äitiin päin. Ruumis reagoi ja sylki valuu. Vauvan rohkeus palaa ja hän tarttuu nyt lastaimeen omasta kiinnostuksestaan ja aloittaa sen kanssa täysipainoisen leikin. Sisäiset esteet ylitettiin ja itsetunto vahvistui. Itseilmaisu ja ruumiskin olivat vapaat. Lastain otettiin omaksi. Kun siitä oli otettu kaikki irti, siitä voitiin luopua.
Winnicott laajensi lastaintilanteen koskemaan myös psykoanalyysia ja psykoterapiaa. Analyytikko tai terapeutti joutuu haparoimaan tarjotun materiaalin keskellä ja etsimään sitä, mikä sillä hetkellä olisi keskeisin asia ja miten sen välittäisi potilaalle. Mikä tulkinta tulisi olemaan. Jokainen tulkinta tuo mahdollisuuden hypätä tuntemattomaan. Se on kuin kiiltelevä lastain, jotakin uutta. On normaalia epäröidä ensin, kenties vastustaakin. Se on hetki, missä katsotaan sisäänpäin. Potilas kohtaa omia esteitään. Kun hän saa kiinni kiinnostuksestaan ja voi antautua, hän vastaa omalla tavallaan ja vahvistaa, osuiko tulkinta oikeaan vai ei. Voin ajatella osuvan tulkinnan olevan sen, mikä herättää mielikuvat ja muistot. Kenties ne tuovat esiin jotakin merkittävää. Kun on oltu tekemisissä epäröinnin kanssa, kun on oltu hiljaa pitkäänkin, niin liikkeelle lähteminen kaiken sen jälkeen voi tarkoittaa, että liikutaan tosi-itsen alueella. Ollaan liikkeellä vakavissaan.
Anna Freud sanoo esipuheessaan Marion Milnerin kirjassa On not being able to paint: ”Lukijan on kiehtovaa seurata kirjailijan yritystä vapauttaa itsensä niistä esteistä, mitkä estävät häntä maalaamasta. Se vertautuu siihen taisteluun, mitä tapahtuu vapaassa assosiaatiossa ja tiedostamattoman paljastumisessa, mikä on psykoterapian ja analyysin ydintä. Harrastelija maalari on samassa asemassa pannessaan kynänsä tai pensselinsä valkoiselle paperille kuin mitä potilas on ensimmäisellä tunnillaan. Molemmat tekevät uskaliaan yrityksen, mikä edellyttää turvallisia ulkoisia sekä myös sisäisiä olosuhteita. On oltava turvallista olla poissa tietoisuudestaan; järjen ja logiikan alueelta, on hyväksyttävä kaaos ohimenevänä tilana. Siellä vaanii vajoaminen eriytymättömyyden kauhuun. Epäusko on vastassa, kun askel on otettu. Vastassa on suuri tuntematon. Vaatii paljon rohkeutta nähdä ulkomaailmaa ilman hahmotettavia rajoja, potilaalta se vaatii oman sisäisen maailmansa katsomista vikoineen ja puutteineen. Voiko sietää epävarmuutta riittävän kauan. Se, mitä hakee, ei ole vielä näkyvissä. Kiire ja ahdistus voivat saada terapeutin tai analyytikon tekemään tulkintoja nopeasti. Se ei ole avuksi. Se vain sulkee tien syvemmälle primitiiviseen tiedostamattomaan. Jos ahdistus ja vastustus voidaan voittaa, niin sekä taiteilija että potilas voivat yllättyä sekä muodon että sisällön suhteen. Analyysissa tai terapiassa se tarkoittaa sitä, että ennen tuntemattomia tunteita ja impulsseja saadaan tietoisuuteen, egon piiriin. Niille löydetään sanat. Taiteilija taas voi lähteä toteuttamaan omaa prosessiaan muodon, värien harmoniaa. Viimeinen vaihe on yhdistää mielen ja ruumiin split, missä ajattelu on vain ajattelua sanoin. Se tapahtuu antamalla periksi koko elämän aikaiselle tiedostamattomalle ikävöinnille paluusta autuaaseen vauva-ajan ruumiillisuuteen, kun objektirakkaus on elämän aikana hukkunut. Että voisi sanojen sijaan ottaa primitiiviset impulssit ja tunteet vastaan. Että löytäisi voimat, mitkä auttavat tuomaan järjestystä kaaokseen. Kun taiteilija vetää ensimmäisen viivan, niin se merkitsee, että hän hahmottaa ruumiin rajat ja siten rajallisuuden.”
Tätä voisin verrata psykoanalyysiin tai psykoterapiaan. Kun potilas kiinnostuu puheistamme pitkän ja arvokkaan hiljaisuuden ja epäröinnin vaiheen jälkeen ja tarttuu tarjoamaamme vuorovaikutukseen, hän on löytänyt oman vastineensa sekä edennyt rajojensa ja rajallisuutensa tiedostamisessa. On saatu kosketus hyviin ihmisiin ja sitä kautta matkan varrella hukkunut luottamus sisäiseen kokemukseen.Tuntemattoman tyhjyyteen ei voi antautua, ellei ole luottamusta siihen, että se ei kestä loppumattomiin ja että sieltä syntyy jotakin. Ja ettei se johda pelkästään ylivoimaisten viettiyllykkeiden esiintuloon, eikä mielen autioitumiseen, mistä turvalliset ihmiset ovat kadonneet.
”Äänet ovat olemassa, mutta
vielä tyhjinä.
Vielä ei tarvita sanoja.
Vielä ei ole mitään kätkettävää (Ågren, 1991, Katve: Alkuaika).”
Raija Pohjamo
Kirjoittaja on psykologi, psykoanalyytikko ja kirjailija