Elokuvaohjaaja Ildikò Eneydin ei valota meille, miksi hänen elokuvansa toinen päähenkilö Maria ei pysty päästämään ketään lähelleen, ei edes lausumaan etunimeään. Onko kyse siitä, että Marian on jo hirveän varhain ollut täysin välttämätöntä varustautua eri tavoin massiivisilla puskureilla hyvin monenlaisia ärsykkeitä kohtaan. Näin hän silloin – mahdollisimman puhdistetussa, neutraalissa, aistimuksellisesti tyhjennetyssä maailmassaan – voi vetäytyä tuijottamaan näyttöpäätteen tyhjää sinivaloa yksinäisessä työhuoneessaan. Tai syödä valkoista riisiään ja neljää kalapuikkoaan paljaalta lautaseltaan ilman, että ruuan mehukkuus ja maukkaus viettelisi. Jopa paljaiden jalkojen joutuminen kosketuksiin puupintaan tai auringon hipaisu on liian häiritsevä tuntemus, ja Maria kavahtaa. Ei ole sattuma, että hänen työnsä on kontrolloida lihaa. Hän vahtii millimetrintarkasti teurastamolla lihan laatua samaan aikaan kun hänen vieressään täynnä elämänvoimaa olevat naudat ja sonnit on suljettu haiseviin häkkeihinsä avuttomana odottamaan kuolemaa. Nekin ovat oman lihallisuutensa vankina aivan konkreettisesti, koska oman lihansa takia ne myös kuolevat. Ne lahdataan, veret valutetaan pitkin lattioita ja uljas eläin isoine kiveksineen pilkotaan palasiksi.
Onko Maria luonut autistisen suojansa Ogdenin kuvaamaan tapaan, koska häneltä on puuttunut suojaava ympäristö, jonka hän olisi voinut luotettavasti sisäistää osaksi minuuttaan? Eikö varhainen äiti ole voinut auttaa häntä tutustumaan itseensä ja maailmaan pelotta ja sulatella lapsen apuna aistimuksellisia myrskyjä? Onko hänellä erityisen kehittynyt intellekti Winnicotin tarkoittamassa merkityksessä siksi, että hänen on ollut välttämätöntä kehittää havaitsemiskykyään ja muistiaan äärimmäisen erinomaisiksi voidakseen ennakoida vaaraa pudota jonnekin, jossa kukaan ei ota häntä kiinni. Vai onko hän pelästynyt tai traumatisotunut ja menettänyt siten uskalluksensa kohdata maailmaa? Onko hänellä jo syntymästä saakka ollut erityisiä vaikeuksia luoda yhteyksiä ja löytää vastavuoroinen ihminen?
Kontrasti tämän haalean värittömän robottimaisesti ruumistaan liikuttavan, valjun nuoren naisen ja primitiivisen verenhajuisen kuolemantehtaan ja siellä eri yhteyksissä esiintulevan hallitsemattoman seksuaalisen vyörytyksen välillä aloittaa elokuvan kertomuksen. Mariaa sanotaan Lumikiksi ja sitä hän onkin omassa yksityisessä lasiarkussaan kalvaana ruumiina.
Mutta sitä ennen näemme aivan aluksi ihan irralliselta tuntuvan kohtauksen kahdesta saksanhirvestä, jotka kuljeksivat yhdessä ehkä alkusyksyn lumen peittämässä metsässä. Uroshirvi lähestyy naarasta, nuuhkii sitä lempeän näköisesti joka puolelta ja nojaa päätään naaraan niskaan. Ja naaras – antaa sen tapahtua. Katsoja näkee toistuvia kohtauksia saksanhirvistä, ennen kuin elokuva kertoo meille, että kyse on unesta, jota Maria näkee ja jossa hän on se naarashirvi. Aivan muun tapahtumasarjan myötä tulee yllättäen ilmi, että kyse on unesta, jota näkee myös tehtaan talousjohtaja Endre. Hän on jo vuosia välttänyt käymässä tehtaan puolella ”alakerrassa” , jossa kosketus lihallisuuteen eli teurastus tapahtuu. Hänkin on oman ruumiinsa vanki. Hänen toinen kätensä on halvaantunut ja kuihtuminen on levinnyt koskemaan koko hänen miehenelämäänsä. Endre ei ole enää vuosiin pystynyt eikä halunnut olla se mies, joka sieluttomasti ja tunnottomasti käyttää omaa ja naisen ruumista seksiin ja hän on umpikujassa. Mutta uni tuo hänelle kuvan itsestä hirvaana, joka juodessaan vettä purosta turvallaan koskettaa hellästi naaraan turpaa.
Uni saksanhirvistä on syntynyt Marian ja Endren mielessä jo ennen kuin he kohtaavat ensimmäistä kertaa kömpelösti keskustelua yritttäen tehtaan ruokalassa. Se sama nuori nainen, jonka mieli ja ruumis on tyhjä tunteista ja aistimuksista on itse tällaisen unen luonut ja mikä kummallisinta, nyt löytyy joku toinen, joka näkee samaa unta. Marian täysin sulkeutunut ja suojautunut maailma ei olekaan koko totuus hänestä, vaan jossain hänen mielensä syvyyksissä elää jo jotain joka odottaa löytäjäänsä.
Psykoterapiassa potilas on joskus aivan tukossa, hyvin juuttuneissa tai raskaissa ja epätoivoisissa tunnelmissa, joissa kaikki elävä ja elämän puolella oleva kokemuksellisuus on valunut tyhjiin ja olemme lähes kuoleman tai tuhon varjoissa. Jos potilaamme silloin näkee ja kertoo välähdyksen unesta, jonka sisällössä onkin yllättäen häivähdys kaipaavasta ja rakastavasta se avaa toivon särön sementinpainavana tuntuvaan raskauteen. Voimme nähdä, että jossain pahojen mielikuvien ja tyhjyyden keskellä potilaamme mielessä on kuitenkin jo syntynyt jotain hyvää, joka haluaa voimistua.
Tämän hienon ja kokemuksellisesti kauniin ja vahvan elokuvan analysointi psykoanalyysin silmälasien läpi tuntuu tarpeettomaltakin, mutta koko elokuvan voi myös nähdä kuvituksena Bionin ajatuksesta, että psykoanalyyttisessä suhteessa on aina kyse terapeutin ja potilaan yhteisestä uneksimisesta. Se tarkoittaa potilaan ei-vielä-tunnistettujen, joko piilotettujen tai alun alkaenkin havaitsematta jääneiden, monesti hahmottomien piilotajuisten kokemusten ilmituloa unissa tai terapeuttisen vuorovaikutuksen unenomaisessa vapaudessa. Voidaan nähdä keskenjääneitä unia tai sellaisia, joita aiemmin ei ole ollut mahdollista nähdä. Ja tulee esiin, kuinka merkityksellistä potilaalle on löytää toinen ihminen, joka ylläpitää vastaanottavuuttaan uskollisesti ja mieli avoimena myös oman piilotajuntansa resonanssille. Näin potilas voi uneksimalla luoda itsensä täydemmin olemassaolevaksi.
Eneydi kuvaa kuinka Marian ja Endren kohtaama psykologi sai aikaan vain suojautumistarpeen voimistumista väkivaltaisilla tunkeutuvilla kysymyksillään ja uteliaisuudellaan. Häntä lapsena tavannut terapeutti oli myös neuvoton Marian uneksinnan äärellä, mutta auttoi vaistonvaraisesti neuvollaan: silitä itse poskeasi, silitä lemmikin lämpöä ja löydät ne varhaiset äidin kädet, jotka voivat houkutella sinut elämään.
Kun Maria saa kokemuksen siitä, että hänen uneksimansa on merkityksellistä ja löydettävissä toisen ihmisen mielestä, aluksi hento ja tottumaton verso lähtee kasvuun, se voimistuu ja hänen uskalluksensa ja uteliaisuutensa kasvaa. Marian iho alkaa hehkua. Nyt unessa Maria aistii, kuinka hyvältä uroksen antama lehvä maistuu ja sen ajatteleminen tuo valkokankaalle hymyn, joka valaisee kuin aurinko ja liikuttaa katsojaa. Maria kuuntelee laulua, joka kouraisee häntä rajusti ja hän tunnistaa rakastumisen tuskan. Elokuva kuvaa hyvin järkyttävällä tavalla, että lujan haarniskan raottaminen ja rakkauden toiveen löytäminen ja paljastaminen toiselle on oikeasti hengenvaaralllista.
Elokuvan toiseksi viimeisessä kohtauksessa katsojakaan ei enää tiedä mistä on kyse, sillä uneksinta ja elämä näyttävät tapahtuvan samaan aikaan. Maria ja Endre uneksivat nyt valveilla samaa unta, jossa katsojakin kuulee saksanhirvien parittelun äänet – vai niitäkö ne ovat? Näemme, että vaikka kummankin toinen käsi on vammautunut, terveellä kädellä pystyy tarttumaan toisen rampaan käteen.
Tämän yön jälkeen uni häviää kummaltakin: uni on tehnyt tehtävänsä ja valkokangas on nyt tyhjä. Yhteisessä aurinkoisessa aamiaispöydässä on vain hauskaa, kun tomaatista purskahtaa mehua toisen kasvoille.
Heljä Anias
Kirjoittaja on psykologi ja vaativan erityistason psykoterapeutti
Idikò Eneydinin elokuva Kosketuksissa (englanninkielinen nimi Body and Soul) voitti Berliinissä Kultaisen Karhun vuonna 2017. Elokuvan esityksen järjesti psykoterapiakeskus Monasterin nuoruusikäisten psykoterapiatoimikunta 8.6.2018 ja elokuvaa koskeneen alustuksen piti koulutusanalyytikko Hannu Sikkilä.
Marian kuulema laulu löytyy Youtubesta. Laura Marling: What He Wrote
Kirjallisuus:
Ogden, Thomas (1989) The Primitive Edge of Experience
Ogden,Thomas (2005) This Art of Psychoanalysis. Dreaming Undreamt Dreams and Interrupted Cries
Kirjoitus on julkaistu Psykoterapia -lehdessä 3/2018