Helsingissä on järjestetty Elokuva ja psyyke -symposiumeja vuodesta 1990 alkaen. ”Ensimmäiset symposiumit järjestivät Psykiatrian Tutkimussäätiö ja Suomen elokuva-arkisto (nykyinen Kansallinen audiovisuaalinen arkisto eli KAVA); viimeaikaiset yhteistyökumppanit ovat olleet Suomen Psykoanalyyttinen yhdistys, Helsingin Psykoterapiayhdistys ja KAVA.” (Antti Alanen: Elokuva ja psyyke 3). Tänä vuonna on vuorossa kahdestoista symposiumi ja paikka on vaihtunut moderniin Kino Reginaan. KAVA on nykyisin Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI).
Alfred Hitchcock: Vertigo (US 1958)
Elokuvan trailerissa saamme selityksen – ilmeisesti sanakirjasta peräisin – vertigolle: ”se on huimauksen tunne…a swimming in the head…kuvaannollisessa merkityksessä tila missä kaikki tulee nielaistuksi kauhun pyörteeseen”. Englannin kieltä en tunne riittävästi, jotta ymmärtäisin sanaan liittyvät syvemmät tunnemerkitykset. Vertigo -elokuvan suomalaiseen nimeen on kytketty sanapari ”punainen kyynel”. Ehkäpä pelkkä vertigo olisi riittänyt, vaikkakin se kuulostaa liian kliiniseltä. Kiertohuimaus olisi suora suomennos, mutta siitä puuttuu mielen syvempiin kerroksiin pureutuva kytkös. Meidän huimauksemme on luonteeltaan pinnallisempaa kuin vertigo jopa silloin, kun kärsimme korkean paikan kammosta kuten elokuvan miespäähenkilö. Korkean paikan kammo on kihelmöivä kauhun sekainen tunne, joka lienee tuttu hyvin monelle. Se on hyvin järjellä ymmärrettävissä. Huonosti siinä käy, jos korkealta putoaa. Toisinaan siihen liittyy pelko hetkellisestä sekoamisesta, jolloin saattaisi mielenhäiriössä hypätä alas kerrostalon korkealta parvekkeelta, jyrkänteeltä tai mistä tahansa. Ehkä tähän sekoamisen pelkoon liittyy tunne, joka englannin vertigo-sanaan sisältyy.
Ihmisen syvimpiä kauhuja on myös tuhoutumisen pelko, jota psykoanalyyttisessa kirjallisuudessa kutsutaan annihilaatioahdistukseksi. Vertigo ilmetessään voimakkaana järjenvastaisena oireena saattaa pohjautua juuri tähän syvään kauhuun ikuisesta putoamisesta. Kukaan ei pidä kiinni, eikä kannattele. Elokuvan päähenkilön huimaus oli oireellista, sillä ei ole terveen järjen mukaista pelätä kohtuuttomasti keittiön jakkaralta putoamista. Hän koetti voittaa pelkonsa nousemalla vähitellen korkeammalle, mutta yllättäen huimaus otti vallan ja hän pyörtyi ja olisi epäilemättä loukannut itsensä, ellei järkevä ja hänestä huolta kantava nainen olisi ottanut kiinni ja syliinsä.
Elokuvan tarinaa ja juonta en tässä kerro. Suosittelen sen katsomista ja kokemista, sillä juonen lyhyt tai pitkäkin referointi vain latistaisi taideteoksen. Ne jotka ovat katsoneet elokuvan, tuntevat tarinan käänteet. Musiikkitieteilijä Susanna Välimäki kertoi elokuvan musiikista hyvin kiinnostavalla tavalla. Musiikki kuuluu luonnollisena osana tähänkin elokuvaan. Bernard Herrman sävelsi teoksen, joka korostaa eri kohtauksia niin taitavasti, että tavallinen katsoja ei musiikkia ensi katsomisella edes huomaa? Elokuva itsessään on annihilaation ympärille punottu kauhutarina ja samalla se kertoo rakastumisesta, masennuksesta ja surusta.
Kuuntelin kiinnostuneena psykoanalyytikko Anneli Larmon ajatuksia elokuvasta. Mieleni karkasi hänen puheenvuoronsa aikana ennalta arvaamattomille urille. Elokuva ja siihen liittyvä keskustelu toimii hyvin silloin, kun mieli virkistyy ja alan työstämään innolla jotakin näennäisesti ihan muuta. Samalla tavalla toimii unen näkö.
Niinpä korvamadokseni ilmaantui yllättäen Vertigoon millään tavalla liittymätön laulu, jota kuuntelin teini-iässä lumoutuneena. En varmaan ymmärtänyt silloin musiikkikappaleen sanomaa, mutta sen sanat lohduttivat ja antoivat tulevaisuuden toivoa. Pitkiin aikoihin en ole tätä kuunnellut enkä pohtinut.
Nainen Tummissa/Lemon (1972)
Anneli Larmo puhui miehen kolmesta rakkaudesta. Ehkä myös naisen? Ensimmäinen on äiti. Hänestä synnymme ja hänestä kasvamme erilleen. Hänen rakkautensa piiriin ei voi ikuisesti jäädä. Se tulee korvata aikuisen rakkaussuhteella. Mutta ennen sitä tulee nuoruusiässä yksinäisyys, kun ei äiti voi enää olla suurimman rakkauden kohteena eikä vielä ole muutakaan sen tilalla. Silloin mieli muotoilee sen, jonka syleilyyn aikoinaan päädymme. Kuolemanpelkoa helpottaa fantasia siitä, että tämä lumoava nainen saapuu kerran noutamaan ajasta iäisyyteen. Lauluntekijä on kuvaillut kauniisti tätä eroksen ja kuolemanvietin symboliikkaa käännösiskelmässä Nainen Tummissa, josta tässä lyhyt lainaus:
Hän saapui keskiyöllä
Näin viikatteenkin vyöllä
Tuo nuori nainen
Ikuisuuden harso silmillään
Hän kertoi kylmin huulin
Kuin kaukaa äänen kuulin
Oon sieltä mistä takaisin
Ei tulla elämään…
En itselleni rauhaa saa
Kun rakastan vain kuolemaa
Mä ootan että saapuisi
Tuo nainen tummissaan
Jäin yksin yöhön hiljaiseen
En enää pelkää kuolemaa
Nyt kaiken ymmärrän (Vexi Salmi)
https://www.youtube.com/watch?v=6ape2gwFppc
Lady in black/Uriah Heep (1971)
Uriah Heep -yhtyeen alkuperäisessä versiossa ei näin selkeästi lausuta vierailijan olevan kuolema. Runo keskittyy vihaan ja mistä saisi voimia sen käsittelyyn, jotta ei ryhtyisi tuhoamaan. Mutta kuka on tämä salaperäinen vieras, joka kertoo olevansa kaikkien äiti? Eräänä yksinäisenä sunnuntaiaamuna viittaa siihen, että näitä samankaltaisia ahdistuksen aamuja on ollut useita. Ymmärrän hyvin, millainen on nuoren miehen tuska toiveita täynnä olleen lauantai-illan jälkeen. Herätä väsyneenä ja yksinäisenä mielessänsä sirpaleisia muistoja edellisen illan tapahtumista ja kaunottarista, joita ei rohjennut oikealla tavalla lähestyä. Ja vihaiset katseet sekä tappelun nujakka toisenlaisena tunteen purkamisen muotona. Ajatuksissa rakkauden asemesta kysymys vihollisuuksista ja mahdottomuudesta voittaa taistelu. Ehkä on sota? Näin on joillakin keskustelufoorumeilla asiaa pohdittu. Mutta tämä kysymys aggressioiden kestämisestä risteilee mielessä myös rauhan aikana sisäisenä ristiriitana.
Tässä vapaa suomennokseni laulun sanoista:
Hän tuli luokseni eräänä yksinäisenä sunnuntaiaamuna.
Pitkät hiukset aaltoilivat keskitalven tuulessa.
Miten hän löysi minut, sillä kävelin pimeydessä. Tuho ympäröi minut seurauksena taistelusta, jota en voinut voittaa.
Hän pyysi, että kertoisin vastustajani nimen. Sanoin joidenkin sisällä olevasta tarpeesta taistella ja tappaa vailla ajatusta ihmisistä tai Jumalasta. Ja anoin että hän antaisi minulle ratsuväkeä nitistääkseni viholliseni. Niin kiihkeä oli intohimoni saada loppumaan tämä elämän tuhlaus. Mutta hän ei ajattelisi taistelua, joka muuttaa ihmiset eläimiksi. Niin helppoa on aloittaa, mutta mahdotonta lopettaa. Sillä hän kaikkien ihmisten äiti oli neuvonut minua niin viisaasti, että pelkäsin liikkua yksin taas ja pyysin häntä jäämään.
Oi nainen anna kätesi, pyysin. Anna minun levätä rinnallasi. Usko ja luota minuun, hän sanoi ja täytti sydämeni elämällä. Luvuissa ei ole voimaa, älä luule niin. Mutta kun tarvitset minua, en ole kaukana.Näin puhuttuaan hän kääntyi pois. Ja vaikka en löytänyt sanoja sanottavakseni seisoin ja katselin hänen mustan viittansa katoavan. Tehtäväni ei helpotu, mutta nyt tiedän etten ole yksin. Löydän uuden sydämen aina kun ajattelen tuota tuulista päivää. Ja jos hän jonain päivänä tulee sinun luoksesi, juo syvästi hänen viisaista sanoistaan. Rohkaistu hänestä palkinnoksesi ja kerro terveiseni.
https://www.youtube.com/watch?v=MGYowKtv8OU
Symposiumin alaotsikkona ja teemana oli Katse. Näissä kirjoituksissani en ole sitä yhdistävää tekijää pohtinut. Elokuvissa taidamme tehdä paljonkin havaintoja ja tulkintoja katseista ja niiden merkityksistä. Arvioimme kaiken muun ohella sitäkin, millaista tunnetilaa ihmisen katse milloinkin heijastaa. Lapsi näkee oman arvonsa äidin katseesta. Ehkä jo siinä opimme arvioimaan muidenkin katseita niin tosielämässä kuin elokuvissa.
Kirjallisuus
Alanen, Antti (2012). Elokuva ja psyyke 3. Minerva.
Juhani Korpela
Kirjoittaja on oululainen psykoterapeutti ja kirjailija