Omnipotenssi on kaunis ja suojeleva sana, kun on kysymyksessä vastasyntynyt. Se suojaa vauvaa tuhoutumisen uhalta. Hän on täysin avuton suojelemaan olemassaoloaan itse.
Omnipotenssin takana on äitihahmo, joka tekee todelliseksi sen, että vauva voi saada ensiksi hallusinaation jonkin helpotuksen olemassaolosta. Vauva voi alkaa odottaa jotakin pelastusta nälän riivaamaan olotilaan. Kun rinta saapuu näihin hetkiin toistuvasti, niin vauvan omnipotentti illuusio herää. Hän on luonut rinnan. Äitihahmon toimet vahvistavat sen yhä uudestaan. Illuusiosta tulee todellinen. Vauva on luonut sen, mitä tarvitsee. Maailma hänen ympärillään voi laajentua illuusion todentuessa ilman suurempia keskeytyksiä. Vauvan ei vielä tarvitse käsittää maailman olemassaoloa ilman häntäkin.
Vauvan omnipotenssi vahvistuu kerta kerralta ruoan saapuessa ja tyydyttäessä hänet. Hän on keskushenkilö ja maailma pyörii hänen aloitteestaan. Hän on valtias. Se ei jatku eikä tyydytä loputtomiin niin kuin ei mikään hyväkään. Vauva kehittyy ja on vähitellen valmis muutokseen.
Tosi-itsen juuret ovat äidin turvin taatun omnipotenssin kokemuksessa (Winnicott, 1960, True and False Self, kirjassa The Maturational Processes and the Facilitating Environment, 1985). Kun vauva on saanut nauttia riittävästi yksinvaltiudestaan, hän voi ruveta luopumaan siitä. Ruumiin elävyys alkaa liittoutua ulkopuolelta tuleviin ärsykkeisiin. Jokin kiinnostava kohde ulkona vaikkapa koira, saa vastinparinsa sisäisessä kokemuksessa. Yhä uudenlaiset fantasiat saavat sisältöä ja liittyvät kehityskulkuun, mistä muodostuu vauva itsellisenä olentona. Hänessä on sisä- ja ulkopuoli sekä ruumiin tuntemukset siinä välissä. Oma tunne ja omat omnipotentit illuusiot saavat ravintoa, kun äiti takuumiehenä saattaa ne sopimaan ulkoiseen todellisuuteen.
Äiti ilmaantuu paikalle rauhoittamaan tilanteen, kun lapsen tarpeet tulevat polttaviksi mielikuvineen. Siinä on vauvan kannalta mieltä. Hän alkaa uskoa fantasioihinsa ja taustalla olevaan äitiin. Tämän kasvoista peilautuu tuntuma itseen.
Mieli alkaa rakentua jossakin määrin. Vanhemmat huolehtivat siitä, että vauva saa muodostaa omia fantasioitaan omassa rauhassaan ja seurustella oman sisäpuolensa kanssa. On vaativaa koostaa sisäiset tuntemukset suhteessa ulkoisiin ärsykkeisiin. Kaikki on uutta.
Tosi-itsen kokemukset ovat epävarmoja ja hauraita. Kun erillisyys alkaa kirkastua, syyllisyyden ja vastuullisuuden kysymykset suhteessa äitiin ja muihin läheisiin ihmisiin alkavat hiipiä kokemukseen mukaan. Vauva luopuu omnipotenssista vähitellen halutessaan vaihtaa sen johonkin parempaan ja todellisempaan. Tarve kasvaa ajaa eteenpäin.
Mutta mihin uskoa itsessä, jos äiti ei ole paikalla. Vauva tarvitsee paljon aikaa toipumiseen sekä turvallista syliä kerätessään itseensä uusia aluevaltaisuuksia. Winnicottin mukaan spontaani ele kertoo, että tosi-itse on olemassa ja suhteessa ulkoiseen todellisuuteen. Vauva tuntee olevansa elossa. Aidon luovuuden lähde on löytynyt.
Tosi-itsen rinnalle kehittyy vale-itse suojaamaan intiimiyttä. Se on hyvin tarpeellinen suoja. Moni voi tietää sen oman kokemuksensa pohjalta. On osattava suojautua. Kaikkea ei voi itsestään paljastaa. Omasta salaisesta sopista sisämaailmassa on hyvä pitää kiinni vale-itsen suojassa ja tehdä tarpeen mukaan kompromisseja. Se on Winnicottin mukaan saavutus.
Ongelmia ilmaantuu, jos äitihahmo ei pysty mukautumaan vauvan tarpeisiin. Hän on sen sijaan enemmän kiinni omissa huolissaan. Vauva sopeutuu äidin tapoihin toimia. Hänen on mukauduttava, jos hoiva katkeilee liikaa ja systemaattisesti. Äidin kasvoista peilautuu jotakin muuta kuin vauvan omaa itseä. Sen tilalle alkaa kehittyä vale-itse, jonka tarkoituksena on piilottaa haavoittuvainen tosi-itse. Merkityksellistä elämää täytyy hakea ympäristön ärsykkeistä ja reaktioista niihin.
Vauva ei anna kuitenkaan helposti periksi. Hän hakee keinoja, mikä auttaisi ilmaisemaan tosi-itseä. Se voidaan nähdä monenlaisissa oireissa. Vauvasta voi tulla itkuherkkä. Hänen syömisensä voi vaikeutua. Hänen unensa voi häiriintyä. Hän voi kuitenkin saavuttaa lähes persoonallisen elämän jäljittelyn ja imitaation avulla. Siinä missä tosi-itse tuntuu todelta, vale-itsen olemassaolo johtaa epätodellisuuden ja hyödyttömyyden tuntemuksiin (Winnicott 1960).
Aikuiset ihmiset ovat yleensä saavuttaneet riittävän sovun tosi-itsen ja vale-itsen välillä tullakseen toimeen yhteisössään. Ihmissuhteet eivät onnistuisi, jos ei pystyisi tekemään kompromisseja. Jotkut taiteilijat saattavat arvostaa elämää, missä spontaanius voi korostua vahvasti ja mennä muiden tavallisten arjen asioiden edelle. Tavoitteet haluttaisiin toteuttaa tosi-itsen lähtökohdista käsin.
Jos ihminen eläisi pelkästään elämää, mikä olisi hänelle aidointa ja ominta ottamatta todellisuutta huomioon, hän olisi Tor-Björn Hägglundin mukaan (kommentti seminaarissa) narsisti. Tavallisen ihmisen on luovittava ihmissuhteittensa, sosiaalisuutensa ja ympäristönsä nimissä tosi-itsen ja vale-itsen välillä. Hänen kyvykkyyttään on se, että hän voi joustaa oman ja toisten eduksi. Hän voi käyttää harkintaa ja arvioida, mikä voi olla avuksi tulevaisuudessa. Kouluja on käytävä. Ammatit edellyttävät tiettyjä suorituksia.
Ihmisen ei tarvitse luopua omnipotentista illuusiosta. Sisäinen kokemus menneestä on tosi-itsen alusta. Se jää siivittämään lapsuusiästä aikuisuuteen saakka kaikkea sitä, mikä tuntuu merkitykselliseltä ja tavoittelemisen arvoiselta. Omnipotentit illuusiot voivat auttaa ponnistelemaan pitkälle. Ihminen voi uskoa toteuttavansa jotakin, mikä järkisyin voi tuntua uskomattomalta. Vauva-ajan tarpeet ja niiden tyydyttymiset kuin ihmeen kaupalla ja onnekkaat sattumukset myöhemminkin lataavat uskoa ja luottamusta omien fantasioitten toteuttamismahdollisuuksiin.
Yrjö Kokko pelasti Suomen kansallislinnun joutsenen sukupuutosta. Hän löysi pesivän joutsenparin 70 vuotta sitten. Risto Pyykkö kertoi Sanomalehti Kalevassa (13.2.21) Keijo Taskisesta, joka haaveili seurailevansa Kokon jalanjälkiä. Hän keräsi retkikunnan vuonna 2020.
Joutsenia ei näkynyt Kokon löytämällä Pesälammella, mutta ääniä sen sijaan kuului kauempana. He jatkoivat etsimistään. Joutsenpari palkitsi heidän sitkeytensä kahden viikon kuluttua. Miehet katsoivat toisiaan ja nauroivat eriskummallista onneaan. Taskinen palasi myöhemmin uudelleen tunturiin elämänkumppaninsa kanssa. Joutsenpari löytyi taas. He onnistuivat kuvaamaan linnut tällä kertaa. Taskinen halusi ajatella, että ainakin toinen linnuista olisi periytynyt Kokon löytämistä joutsenista. Hänelle oli tärkeintä omassa operaatiossaan kokea luomansa fantasia toteutuneena. Hän näki linnut sillä paikalla, mistä Kokon pelastusoperaatio alkoi.
Luja usko siihen, että omassa fantasiassa on ideaa, voi auttaa ponnistelemaan. Mahdottomalta tuntuva voi tulla mahdolliseksi, kun on saanut siitä tuntuman varhaisuudessa. Voi luottaa siihen, että apua on olemassa, kun hätä on suurin. Luovuttaminen ei ole ensisijainen vaihtoehto kuolemanhädässä, jos pelastumisesta on hiven toivoa.
Järki-ihminenkin voi helliä mielessään epätodellisia illuusioita uskoen niihin leikkimielisesti. Perjantaina 13. päivänä on oltava varovainen, ettei satu onnettomuuksia. Voimme uskoa, että 3. kerta toden sanoo. Jotakin pahaa voi tapahtua, kun edessä on musta kissa tietä ylittämässä. Se täytyy estää taioilla. On sylkäistävä kolme kertaa oikealle tai vasemmalle. Tikapuiden alitse ei kannattaisi kävellä. Se on paha enne. Kukat tyynyn alla näyttävät tulevan puolison Juhannusyönä. Kuukkelin näkeminen tuo onnea.
Jäänteet varhaisen omnipotenssin vaiheesta jäävät tiedostamattomaan. Ihminen ei pääse omnipotenssista suojakeinona mihinkään. Se on vaihtelevassa määrin aina läsnä arkipäivän mielen maisemissa ja huipentuu juhlatilaisuuksissa (Hägglund, 1993, Vanhaset).
Jos omnipotentit illuusiot ovat kuin Ikaroksen siivet valmiina lentämään taiten käytettyinä, niin häiriintynyt omnipotenssi katkoo siivet tai lentää niin lähelle aurinkoa, että tuhoutuu. Omnipotenssi on mielen sisällä arkaainen ja pohjimmainen taso. Se on yksi mielen pimeistä puolista, minkä kanssa ihminen joutuu elämään. Siihen voisi tutustua, hyväksyä se ja ottaa omakseen. Se voi kyllä olla vaikeaa tehdä yksin. Hägglund näkee, että kosketuksen saaminen arkaaiseen omnipotenssiin on psykoterapian tai psykoanalyysin syvin taso.
Simo Salminen lauloi aikanaan: ”….jos ruma sana sanotaan niin kuin se on…” Näyttäytyykö omnipotenssi rumana sanana? Niin voi olla, jos siitä ei ole tietoinen itsessään ja se on jäänyt ihmisen pääasialliseksi suojakeinoksi.
Raija Pohjamo
Kirjoittaja on psykologi, psykoanalyytikko ja kirjailija