Juho Jokinen haastatteli (HS, 14.1.2021) tutkija Ilona Suojasta hänen uusimman kirjansa johdosta Onnellisuuspaineen alla – Kun onnesta tuli pakko. Artikkelissa tiivistettiin kirjan sanoma: ”Pakonomainen onnen tavoittelu tai onnellisen esittäminen voi tehdä ihmisen onnettomaksi.
Miten ihmisen mahdollisuutta luontaiseen onneen voisi turvata? Sitä voisi pohtia syvyyssuuntaan. Yksi lähtökohta voisi löytyä varhaisimmasta lapsuudesta. Freud kuvasi autuaallisimman onnen tilan, missä vauva on nukahtanut tyydytettynä äitinsä rinnoille. Sitä hän kutsui myös rakkauden prototyypiksi.
Vastasyntynyt lapsi saa onnen ja autuuden, kun hänen tarpeensa tyydytetään. Onnea lisää se, että hän ei vielä tiedä, että toinen ihminen vastaa siitä. Hän saa vain olla oman ruumiillisuutensa vallassa tietämättä maailmasta ympärillään mitään. Hän ei tiedä sitäkään, että on täysin riippuvainen toisesta. Tämä toinen ihminen ottaa vastatakseen myös hänen huolettomista ja piittaamattomista vietti-impulsseistaan, olivatpa ne sitten potkuja, parkumista tai muuta destruktiivisuuden ilmenemistä. Vauva saa kokea onnellisia hetkiä tyydyttyneenä, mutta myös onnettomia oloja täyden tyydytyksen jälkeen. Tarve on tyydytyksen myötä kadonnut. Jotakin puuttuu. Tulevasta ei ole aavistusta. Hän jää tyhjän päälle. No, tarve palaa uudestaan ja uudestaan yhtä lailla kuin tyydytyskin. Muistijälkiä alkaa jäädä aikajanaa pitkin niin tarpeen valtaamasta tilasta kuin sen vaihtumisesta tyydytetyn onneen.
Itsestään selvä palvelu onnesta onnettomaan vaihtuvissa oloissa ei jatku loputtomiin. Vauva kehittyy ja hoivan taso sen mukana. Täysi tyydytys ei ole aina tarpeen. Vauva saa kestää myös odottamista. Muutos voi sotia vauvan odotuksia vastaa ja saada hänet turhautumaan. Uudenlainen onneton olo vaanii paratiisin ylle kasaantuvien pilvien myötä.
Ruumiillisuudesta lähtöisin olevat destruktiiviset yllykkeet alkavat saada lisämerkitystä. Parkumiselle ja potkimiselle on kohde, lähin ihminen, joka ilmaantuu paikalle olossa kuin olossa. Vauvan tietoisuus tarkentuu erityisesti turhautuneena. Hoivaajasta tulee hänelle erityiskohde, mitä vasten on mahdollista kohdistaa vaatimukset olon käydessä sietämättömäksi. Varhainen huolettomuus ja piittaamattomuus saavat uudenlaisen merkityksen, kun hoivan taustalla oleva ihminen jatkaa entiseen malliin eikä vastaa samalla mitalla. Tarpeetkin tulevat tyydytetyiksi omassa aikataulussaan samoin kuin autuaallisen olon ilmaantuminen.
Vauva alkaa saada tuntumaa heidän välissään olevasta ilmatilasta. Hoivaaja ei ole hänen jatkeensa. He ovat erillisiä ihmisiä. Tietoisuuteen hiipii riippuvuus tuosta toisesta ihmisestä. Sitä ei ole helppo ottaa vastaan. Vauva ahdistuu, kun hänelle selviää kaksi ilmiötä yhtä aikaa. Hän on hyökännyt, repinyt ja raastanut piittaamattomana. Toinen on kestänyt. Hyvää ja pahaa on olemassa. Oikeutettu syyllisyys on seurauksena, jos vauva katsoo taaksepäin. Hän löytää itsensä epätäydellisenä vailla mahdollisuutta vaikuttaa kaikkeen haluamaansa. Se tuo alakuloisen olon. Hyvä olo toteutuu ainoastaan toisen myötävaikuttamana. Vauva voi kuitenkin näyttää sovinnon eleellä kykenevänsä selviämään ja hyvittelemään, jos hyviä kokemuksia on riittävästi varastossa. Hän selviää onnettomasta olostaan, koska toinenkin selvisi hänen piittaamattomuudestaan. Toinen oli hyvä ja se on mahdollista myös hänelle. Jos toinen ymmärtää, mistä on kysymys ja ottaa eleen vastaan, se vahvistaa hyvää yhteistä oloa. Vauva löytää rakkauden, minkä seurauksena elämän suurimman onnen lähde tulee mahdolliseksi.
Kun näin suuri ja lopun elämään vaikuttava kehitysaskel saa alkunsa, se ei tapahdu itsestään ja nopeasti. Siihen tarvitaan lukematon määrä äitihahmon ja vauvan yhteisiä onnistuneita kohtaamisia useiden kuukausien ajan. ”Yksi pääsky ei vielä tee kesää”. Saavutus on aluksi ajoittaista vahvistuen pienin askelin.
Mukailin yllä käsitystäni Winnicottin depressiivisestä positiosta, mikä on merkittävä ja inhimillistävä käännekohta vauvan elämässä (1982). Alakuloinen mieliala on seurausta vauvan katseen kääntymisestä taaksepäin ja omien tekojensa näkemisestä suhteessa äitihahmoon. Oman ja toisen olotilan korjaaminen tulee mahdolliseksi rakkauden avulla.
Erehtymättömyyden tai ylivertaisuuden mielikuvien pitäminen yllä voi olla päiväunien kohde, mutta se tekisi tiedostamattomana todellisesta elämästä onnettoman ja pettymyksille alttiin. Kun ihminen joutuu vastakkain erilaisten näkemysten kanssa, sen on mahdollista olla vain haaste, miten yhdistää hyvät ja pahat voimat kokonaisuudeksi. Jos ihminen huomaa erehtyneensä tai toimineensa väärin, niin sen tunnustaminen itselle tai toiselle voi olla hyvinkin kivuliasta, vaikka asia olisi pienikin. Minä olen väärässä, on tärkeä lause. Merkittävää on se, että ihminen on kyennyt löytämään itseltään piilossa olevia omnipotenssin jäänteitä.
On onnekasta, jos täysikasvuinen ihminen on voinut luopua omista omnipotenssin sävyttämistä vaatimuksistaan olla täydellinen. Ja hän ymmärtää, että toiset ihmiset ovat erillisiä omine oikeuksineen. Välit eivät katkea, vaikka oma tahto ei toteudukaan. Pettymyksen ja loukkaantumisen tunteen voi työstää oman mielen sisällä. Sovinnon ele tulee mahdolliseksi.
Tor-Björn Hägglund sanoi aikoinaan Winnicott-seminaarissa, että ihmisten riidoissa on yleensä kysymys siitä, että toinen ei saisi olla erillinen. Hän myös sanoi, että ihmisen täytyy käydä pohjalla, jotta voisi nähdä omnipotenssinsa sisällön. Kaikki tapahtuu itsestään selvästi omnipotenssin vallassa. Ihmisen ei tarvitse olla kiitollinen kenellekään. Hän voi kuitenkin vapauttaa itsensä yksinäisyyden onnettomuudesta luopuessaan ylivertaisuuden kuvitelmista. Voiko sellaisesta luopua, sillä se on suoja varhaisia traumoja vastaan?
Varhaiset traumat nousevat usein pintaan antamaan lisänsä vaikeille tunteille, kun ihmistä kohtaa äkillisesti jokin onnettomuus, iso menetys tai vakava ruumiin toiminnan häiriö. Siihen saakka arkipäivä on sujunut itsestään selvästi. Tapahtunut tosiasia voi suistaa elämän tavallisilta raiteiltaan. Tutut ja toimivat suojat eivät auta enää. On pysähdyttävä pakon edessä. Ketään ei voi syyttää. On mentävä itseensä onnettomassa olossaan. Sen taustalla vaanii viha. Sen kokeminen voi olla kestämätöntä ja keskeytyä kieltämiseen. Jos siitä pääsee eteenpäin, on masennuksen aika. Ajatukset voivat pyöriä omissa mustuuksissa. Masennuksesta on sanottu, että se on saavutus, koska ihminen joutuu silloin ajattelemaan itseään uudenlaiselta kulmalta, näkemään oman pimeän puolensa. Pimeä puoli tulee integroiduksi omaan persoonallisuuteen, jos hyvää ja valoisaa puolta on sisäistynyt riittävästi. Hyvät tuntemukset ovat valona tunnelin päässä masentuneen mielen vallatessa alaa. Pahan kanssa vellomiseen väsyy kyllä, kun aikaa on kulunut riittävästi.
Suru alkaa armahtaa ja trauman voi hyväksyä. Itsensä kokoamisen on mahdollista muuttaa arvoja kokemuksen jälkeen. Minä en ole entiseni enää. Elämisen merkitys voi saada uuden luovemman suunnan. Onni tuntuu aidommalta kuin aikaisemmin.
Se tiedetään, että ollakseen riittävän hyvä ihmisen ei tarvitse olla täydellinen. Steven Tuber (2008) sanoo: Ketään ei ole vauvana hoidettu täydellisesti eikä kaikkia omnipotentteja fantasioita ole tyydytetty. Ihmiset kantavat tästä syystä sisällään ”haavoja” ja puutteen tuntua elämän alun epäonnisesta vuorovaikutuksesta, väärin ymmärretyistä toiveista. Mutta he elävät eteenpäin kantaen sisällään myös huolenpidosta syntynyttä pääomaa toiveikkaina siitä, että tilanne paranee.
Televisiossa oli jokunen vuosi sitten ohjelma japanilaisesta taiteesta ja sen perinteestä. Siinä kerrottiin määritelmä täydellisestä taideteoksesta. Teoksen tekee täydelliseksi se, että siinä on nähtävissä jokin vika.
Mitä määritelmästä voisi tulkita tietämättä sen historiasta enempää? Se on ainakin armollinen. Taiteen päämääränä ei ole täydellisyys. Missä sellainen voisi ollakaan? Puutteen voi näyttää. Se tekee ehkä teoksen helpommin lähestyttäväksi. Kun elitismi loistaa poissaolollaan, jää tilaa kokea tunteita. Taideteoksen hyvät puolet tulevat paremmin esille. Määritelmään sisältyvä symboliikka voisi vertautua myös ihmiseen. Aito onnen tunne voi löytyä liittämällä sen rakennuspalikoihin myös onnettomat olot. Ilman mustaa valkoistakaan ei olisi.
Raija Pohjamo
Kirjoittaja on psykologi, psykoanalyytikko ja kirjailija