Kadehdimme sellaista ihmistä, jolla on jotain mitä niin mielellämme soisimme itsessämmekin olevan; taitoa, suosiota, ulkonäköä, älykkyyttä, varallisuutta, kyvykkyyttä, sosiaalisia taitoja jne.
Ehkä hankalinta on se että se, mitä meillä on lusikallinen, toisella on ämpärillinen. Kuvitteelliset tai todelliset valokeilat suuntautuvat toisaalle meistä; olemme isoveljiä ja -siskoja, joiden kotiin on ryöminyt alati hymyilevä rakkausmagneetti nimeltä kuopus, jolla on aina joulu ja synttärit. Hän voi olla myös naapurin räkänokkainen tyttö tai poika, joka on alkanut rockmuusikoksi, kirjailijaksi tai näyttelijäksi, luokkakaveri, joka kirjoitti 6 ällää tai serkku, joka voittaa aina Kimblessä. Olemme tavallisia, hän jotain muuta. Isoilta sisaruksilta saattaa jäädä näkemättä pikkuisen kateus: isommat osaavat kaikkea ja hän ei vielä mitään.
Milos Formanin elokuva Amadeus (1984) kuvaa riipaisevalla tavalla kilpailevan säveltäjän Antonio Salierin (1750-1825) kärsimystä, kun joka solullaan soiva, koko ajan kikattava ihmelapsi pyyhkii tämän siihen asti mukiinmenevät vingutukset tomuluoliinsa. Tai jos olen oikein ymmärtänyt Salieri, loistava F. Murray Abraham, oli laadukas ja arvostettu säveltäjä, mutta Wolfgang Amadeus Mozartin, jota näyttelee hulvattomasti Tom Hulce, luovuuden tuotteet nyt vaan olivat toisesta maailmasta, kuin taivaallista enkelipölyä verrattuna mihin tahansa. Ehkäpä Salieri oli juuri niin hyvä että ymmärsi todella Mozartin nerouden.
Musiikkikirjailija Friedrich von Rochlitz kuvaa Salierin olleen ”hieno, somarakenteinen mies, tuliset silmät, ruskettunut hipiä, aina sievä ja siisti, ystävällinen, kohtelias, omasi ehtymättömän varaston juttuja ja sitaatteja” (kirjasta Adolf Goldschmitt, Mozart, 1983). Ei siis mikään hirviö, ja hän toimi mm. nuoren Beethovenin ja Schubertin opettajana. Erään tulkinnan mukaan Salieri olisi kateuksissaan myrkyttänyt Mozartin. Tämä tarjoaa katsojalle hyvän alustan pohtia kuinka ihmismieli tällaisissa tilanteissa toimii, ainakin fantasioissa. Elokuva perustuu Peter Shafferin menestysnäytelmään.
Salieri on dramatisoitu ääriesimerkki kateuden maailmasta, mutta tavallisessakin elämässä tämä kipu on aina läsnä. Mutta enemmän kuin toisen kykyjä ja hänen saamaansa ihailua saatamme ärsyyntyä siitä hyvästä olosta jota luova ihminen toimissaan säteilee. Hän on selvästi tyytyväinen, eheä (ainakin sen hetken) ja kylläinen. Häneen on asennettu ahdistusta ehkäisevä innostuspumppu, kun meissä muissa roikkuu kolmimetrinen lyijynraskas kanyyli, joka syöttää laskimoomme hyeenan kusta.
Hyvä tarina kateudesta löytyy Raamatusta. Isommat veljet kadehtivat isälle rakasta Joosefia niin paljon että myivät tämän orjaksi ja väittivät pojan kuolleen. Lopulta Joosef päätyi faaraon hoviin taloudenhoitajaksi koska osasi selittää tämän kuuluisan ”seitsemän lihavaa ja laihaa vuotta” -unen. Oikeastihan veljet olivat velipuolia, koska Joosefin äiti oli Jakobin suuri rakkaus Raakel. Velimiehet eivät tunnista Joosefia, mutta lopulta asia paljastuu, sopu löytyy ja kaikki saavat anteeksi. Kukapa meistä haluaisi samaistua Joosefin veljiin. Mukavampi olisi olla orjana, jos pääsee lopulta kuninkaitten kaveriksi.
Elämä juottaa joskus hunajamustikkamansikkamehua terveysvaikutteisella sokerilla maustettuna, mutta myös hapanta maitoa jos vertausten tielle lähdetään. Kaikissa meissä asuu pieni tai suurempi Salieri. Mitkään maailman rahat, rojut ja romppeet eikä kohteen tuhoaminen poista itsessä olevaa kateuden kirpeyttä, sen kanssa on vaan tultava toimeen. Paljon rakkautta saaneet pääsevät tässäkin asiassa helpommalla.
Jukka Tervo
kirjoittaja on kirjailija ja musiikkiterapeutti