Tor-Björn Hägglund
kirjoittaja on edesmennyt psykoanalyytikko ja kirjailija
teksti on julkaistu teoksessa Rakkauden kaleidoskooppi (1994)
Ei kevätväsymys johdu vitamiinien puutteesta eikä talven työtaakasta! Se on paljon syvempi mielen onkaloissa asuva luonnonilmiö teknologian ja järkeilyn tuolla puolen. Se saa aikaan toivottomuutta ja mielenmasennusta aina itsemurhaan saakka, riehakkuutta aina yliampuvaan kevätvilliintymiseen saakka.
Kun kevään muuttolinnut tulevat Pohjolaan, ne kohtaavat routaisen maan ja ihmisten jäätyneen mielen. Ne kajauttavat ilmaan lemmenhuutojaan, ja ihmiset kääntävät katseensa taivaalle, heräävät kuin hypnoosista. Kaukaa, jostakin syvyydestä nousevat hämärät muistikuvat; tuollainenko aurinko olikin, noin kirkas ja lämmin. He riisuvat karvalakin päästään ja avaavat turkishaalarinsa kevättuulelle kuin avaisivat mielensä tälle oudolle vanhalle tutulle, jonka he luulivat jo kuolleeksi.
Ensimmäinen aurinkoinen kevätpäivä on kuin unennäkö, joka koostuu talvisen arjen päiväjäännöksistä sekoittuneina muistikuviin menneistä kesistä ja mielessä kehkeytyneisiin toivekuviin tulevan kesän suhteen. Siitä mielenmyllerrys alkaa, ja ihminen järkkyy katsoessaan mielensä syvyyteen, tyhjään paikkaan, joka ammottaa kipeästi kuin tyhjä kohtu ovulaation aikana. Ruusunen herää unestaan, kuten leskenlehti , joka puhkeaa routaisesta maasta, ja prinssi taistelee itsensä köynnöstiheikön läpi niin kuin auringonsäde pimentoon, herättääkseen suudelmallaan roudan prinsessan.
Ihminen katsoo itseään peilistä ja kevätaurinko näyttää hänelle uudet kasvot, toisenlaiset kuin vuosi sitten; kalpeammat, huolestuneet ja lisääntyneet uurteet. Nyt hän haluaa saada jotakin itselleen, jotakin uutta ja parantavaa, ja hän poikkeaa vaatekauppaan, kampaajalle, parturiin tai ostaa itselleen kirjan tai huonekalun. Hän haluaa täyttää mielensä tyhjän paikan konkreettisella tavalla.
Kevätaurinko sytyttää myös mielenkipinän , ja tulenliekit kuumentavat ihmisen sisustaa. Mielen kevätsiivous alkaa ja heränneet uudet tunteet lakaisevat vanhat piinttymät roskalaatikkoon. Tekee mieli juoruilla toisten paheista, jotta saisi olla edes omissa mielikuvissaan mukana riettaissa menoissa. Tai kevätaurinko ajaa ihmisen entistä suurempaan suojautumiseen mielihalujaan vastaan ja alkaa armoton, tinkimätön itsekontrolli ja eristäytyminen muista, jotta pysyisi kapealla tiellä.
Ensimmäinen askel sivupolulle on otettu, kun kumppanit alkavat mustasukkaisesti kytätä toisiaan, syytellä ja riidellä peittääkseen itseltään oman rakkaudenkaipuunsa. Tästä askel leveälle tielle on enää lyhyt ja kevätmaiseman ihminen on avoin rakkaudelle tavalla tai toisella. Hän hakee rakkautta tutulta kumppaniltaan, etsii uuden tai suuntaa toivottomana kaipuunsa kuoleman valtakuntaan; haluaa sinne saadakseen lievitystä polttavalle tunteelleen.
Kun Pohjolan joet tulvivat ja isot muuttolinnut ovat asettuneet pesimäpaikoilleen ja hautovat muniaan omalla ruumiinlämmöllään ja jängät lähettävät tuoksusanomiaan, mies nuuhkii niitä ilmasta kuin kiimansanoman saaneena ja suuntaa matkansa kairaan. Kuuset ovat pudottaneet lumitaakkansa ja keimailevat tuulessa, kun mies kangistuneesta talvimuodostaan juoksee kevätpurona tunturia ylös väistellen pahimpia lumirotkoja kokeakseen jälleen uuden vuodenaikojen kiertokulun, vanhetakseen ja kypsyäkseen.
Itse luonto on opettanut Pohjolan ihmiselle suremisen taidon, tehnyt hänestä mestarisurijan, kun hän kuolee ja herää joka vuosi muuttuvan luonnon mukana. Jokavuotisen surun päättyminen jättää tyhjän tilan, jonka hän täyttää luovuudella, jokainen omalla tavallaan. Kun syksyn yltäkylläisyys ja ruskan hehku ovat täyttäneet mielen ylipursumiseen saakka, ovat talvi ja kaamos kuluttaneet värit loppuun. Keväällä seisomme jälleen kerran kynnyksellä ja kysymme itseltämme: minne nyt suunnata askeleemme? Liikahtaako mielemme menemään elämään mukaan vai onko talven kuolemankoura puristanut liian lujaa?
Surussa ja sitä seuraavassa luovuudessa emme ole puhtaasti naisia emmekä miehiä, vaan maaemo ja isämeri ovat kumpikin tarjonneet antinsa ja olemme samastuneet sekä äitiin että isään. Kevään tunnelmissa äidillinen puoli meissä suree itsensä tyhjäksi ja kaipaa täyttymystä ulkoapäin inspiraation muodossa läheisyyden ja vuorovaikutuksen kautta. Miehinen puoli täyttää itse itsensä sisältäpäin erektioon saakka ja kieltää tyhjyyttään pullistumalla sisäänpäin. Kun tyhjyyden kokeminen ja uuden kaipuu kasvaa liian ahdistavaksi läpikäydä, se pysähdyttää meidät odottamaan, kunnes äidillinen suru-luovuus jälleen voittaa ja vie meidät mukaansa luonnon ristiriitaisten kokemusten temmellykseen.