Psykoterapiatyössä kertyvä väsymys paljastuu lomalle siirtyessä. Silloin tarvitsen omaa rauhaa, pelkkää olemista ilman mitään henkisiä ponnisteluja. Runoilija Liisa Laukkarinen kuvaa tätä tilaa osuvasti:
”Nyt pitää pysähtyä,
keskittyä yksinkertaisiin asioihin
tai hajoaa minulta kaikki.
Mieto keitto auttaa
ja uni.
Kun herään, kannan puut
hoidan uunit, suljen ikkunat
ja pysähdytän ajatusten laukan.
Hankala minua on käsitellä.
Hitaasti
hitaasti käännyn
toiseen suuntaan.”
Toiseen suuntaan kääntyminen vaatii oman aikansa. Tänä kesänä huolestuin, kun huomasin kesätauolle jäädessäni verenpainearvojeni kohonneen. Aloin mitata niitä päivittäin ja suunnitella jo lääkäriin hakeutumista.
Kun alkukesän vieraiden suma oli hoidettu, käännyin hevosteni Weikon ja Vinhan puoleen. Siirtymävaiheen stressiin tarvitsin nyt hoidoksi tehoannoksen hevosenergiaa.
Satuloin terapiahevonen Vinhan, mustan suomenhevosruunan, ja otin matkanjohtajaksi varsasta lähtien luonani asustaneen puoliverisen Weikon, koska sillä on taito kulkea vapaana. Se taito on opittava, ettei hölmöile ja säntäile sinne tänne kuten Vinha, entisessä elämässään tiukasti kontrolloitu siitosori.
Weikon johdolla lähdimme taivaltamaan metsään päin. Kun lähtee niiden kanssa sinne, on varattava aikaa, koska niitä ei saa sieltä pois. Metsä on niiden onnen maa.
Weikko johdatti meitä aina vain pidemmälle kuin etsien jotain vielä parempaa syötävää vai oliko se enemmänkin uteliaisuutta, tutkimisen riemua. Ihmisillä ja eläimillä on sama perusintressi, elämän kannalta välttämätön ympäristön tutkiminen (seeking).
Matka keskeytyi yhtä mittaa, kun hevoset päät maassa maistelivat erilaisia kasveja, kuopivat sammalista ja juurista tarvitsemiaan hivenaineita, katselivat ympärilleen ja huokailivat, ottivat pieniä laukkaspurtteja, kun joku oksa rapsahti. Hyvistä apajista huolimatta suunta oli kokoajan eteenpäin, ”jonnekin päivästä pois”.
Koska nyt oli aikaa, annoin niiden mennä vapaasti ja seurailin kiinnostuneena, mitä tapahtuu. Istuskelin satulassa autuaan potentiaalisessa tilassa, hevosen liikettä myötäillen, metsän rauhoittamana. Ruumiini tuntui kevyeltä, ei ollut painetta, ei kipua, ei pelkoa, vain sulautuminen eläimen kautta ympäristöön, stressitön tila. Karhukin olisi saanut tulla, sitten vain olisi menty lujaa karkuun. Karhujen olemassaolo täällä Kainuussa on tosiasia usein näkyvistä jäljistä päätellen! Ne pysyvät kuitenkin poissa, tarkkailevat vain aina jostain.
Koin onnellista ”hällä väliä”- tunnelmaa tuossa tilassa. Nautin nyt samaa hoitoa omaan stressiini, jota olen käyttänyt parikymmentä vuotta toisille ratsastusterapiassa, nyt tosin oma pääkoppa tyhjänä.
Potilaita on lähetetty luokseni viimeisenä mahdollisuutena, koska heillä ei ole ollut motivaatiota keskusteluterapiaan. Ratsastusterapia lähtee käyntiin olemisesta ja tekemisestä. Jos potilas kiinnittyy terapiaan, puhettakin syntyy ja paranemista tapahtuu aina. Hevosen ihme ei petä.
Winnicottin käsite potentiaalinen tila on paras löytämäni selitys hevosen terapeuttiselle vaikutukselle tähän mennessä.
Potentiaalinen tila on tuttu kokemus: kohottava, innostava, luova tila, jonka ei soisi loppuvan milloinkaan. Jokainen saavuttaa sen yksilöllisellä tavallaan sisäisten ja ulkoisen stimulusten kautta.
Sen alkuperä on vastasyntyneen täydellisessä riippuvuudessa riittävän hyvästä hoivasta, ulkomaailmaan tutustuminen aluksi äidin annostelemana, symbolisaation kehitys ja vähitellen syntyvä kokemus ulkomaailman ja sisäisen maailmasta erillisyydestä. Mahdollisuus kietoa ne yhteen näyttäytyy yksilöllisesti valitussa ulkomaailman esineessä, nallessa tai rätissä, johon vauva siirtää sisäisesti äidin turvaa ja käyttää sitä korvikkeena.
Leikki on luovan potentiaalisen tilan peruskuva ja harjoituskenttä. Potentiaalinen tila on yksilöllinen kullekin ihmiselle, mutta on merkittäviä elementtejä, joiden äärellä se elää monissa ihmisissä kuten luonto, toiset ihmiset ja taide.
Hevosen olemuksessa on ominaisuuksia, jotka herättävät joissakin ihmisissä herkästi potentiaalisen tilan: kyky kantaa ihmistä, koko, samalla korkeudella eteenpäin katsovat silmät, herkkyys, jalous, silkkiturkki, samettiturpa, kaunis muoto ja liike ja pakoeläimen vetäytyvyys. Se ei tunkeudu ja kontaktin luominen siihen on ihmiselle houkutteleva haaste. Siihen tarvitaan eläytymistä ja aikaa, mutta onnistuminen tuo sitäkin suuremman tyydytyksen.
Hevosen historiallinen merkitys ihmiskunnan kehityksessä on tuonut sille symbolista lisäarvoa.
Viimeaikainen esimerkki hevosen synnyttämästä potentiaalisesta tilasta on keppihevosvillitys tyttöjen keskuudessa. Pelkkä hevosta esittävä symboli, keppihevonen, riittää innostamaan ja tuottamaan monenlaista luovaa toimintaa ympärilleen.
Hevosaiheen ympärille kehittynyt valtava teollisuus ja kauppa käyttävät hyväkseen hevosen olemuksen vetovoimaa.
Hevosen luoman potentiaalisen tilan lumo ulottuu jopa tyhjään talliin, jonka jokapäiväinen siivous ei tunnu raskaalta työltä. Kurjan kelin sattuessa tai muuten väsähtäneessä tilassa ennen ratsastamaan lähtöä veikkailemme ratsastuskumppani Sarin kanssa, pystyvätkö hevoset tällä kertaa taas parantamaan olomme voimallaan. Lopputulos on: kyllä pystyvät. Hevosen tuottama potentiaalinen tila toimii kaikilla keleillä ja mielentiloilla.
Palattuani terapiareissulta kotiin mittasin rauhoittumisen jälkeen verenpaineen. Kun mittari alkoi surista ja mansetin puristus tiukkeni uhkaavasti, ajattelin metsää, tunsin pohkeideni keveyden Vinhan lämpimiä kylkiä vasten, näin edessäni Weikon lihaksikkaan takaosan, huiskivan mustan hännän ja pitkien koipien rynnistävän voimalla ryteikön läpi. Paineet olivat normaalin rajoissa!
Marja-Leena Yrjölä
psykoterapeutti ja ratsastusterapeutti
Ristijärvi