”Kerro minulle , oletko onnellinen tässä modernissa maailmassa?
Tarvitsetko enemmän? Onko jotain muuta mitä etsit?”
”Olen putoamassa
Kaikkina hyvinä aikoina löydän itseni kaipaamassa muutosta
ja huonoina aikoina pelkään itseäni…”
Edellä kuvatun metaforan sanoma voi olla hyvin tuttua kaikille psykoterapian alueella työskenteleville. Sen voi kokea myös omakohtaisena silloin, kun on kosketus mielen arkaiisiin pohjavirtoihin. Tämä kosketus on äärimmäisen tärkeä voidaksemme auttaa potilaita, jotka kärsivät varhaisista menetyksistä, puutteista ja vaille jäämisistä tai jotka eivät ole tulleet kohdatuksi varhaisissa tarpeissaan. Näin heidän itsekokemuksensa ydin on voinut jäädä hauraaksi ja he ovat voineet joutua rakentamaan alkukantaisia suojautumiskeinoja pysyäkseen psyykkisesti elossa. Vaikkakin nämä primitiiviset suojautumiset voivat olla elintärkeitä tapoja selvitä muiden keinojen ollessa riittämättömiä, ne voivat kapeuttaa suuresti elämää ja estää toteuttamasta aidosti itseään.
Metafora sen sijaan avaa parhaimmillaan mahdollisuuden mielen kehitykselle ja uuden luomiselle.
Kukaan meistä ei täysin hallitse tunteitamme ja niinpä niiden kääntäminen metaforiksi antaa meille jonkinlaista järjestystä ja hallintaa. Psykoanalyytikot ovat tienneet tämän jo pitkään. Niinpä esimerkiksi Sharpe osoitti jo 1940, että metaforat kehittyvät tunteista ja tuntemuksista, jotka osallistuvat ruumiinaukkojen toiminnan säätelyyn.
Metaforaa voidaan pitää monimerkityksellisenä kuvailmaisuna, joka merkitsee enemmän kuin se suoraan sanoo. Se on ikään kuin kätketty vertaus. Se voi olla joko yleistetty tai henkilökohtainen. Se voi johtaa joko umpikujaan tai parhaimmillaan avata mahdollisuutta uuteen. Joskus kokonainen runo voi olla metafora.
Usein metaforan perustana on konkreettinen sana, jonka avulla ilmaistaan abstrakti asia tai ilmiö.
Näin esimerkiksi putoaminen voi kuvata paitsi konkreettista tippumista myös mielen tilaa, usein kuohuttavaa kokemusta, jossa mielen eheys hajoaa ja ihminen kokee menevänsä palasiksi tai esimerkiksi liukenevansa avaruuteen. Näin ollen varhaisia syviä ahdistuksia kuvataan usein juuri metaforan avulla.
Esimerkkeinä voisi mainita ilmaisuja: ”Pelkään putoavani pohjattomaan tyhjyyteen. Pelkään putoavani tyhjän päälle. Pelkään putoavani mustaan kuiluun. Haluaisin pudota jaloilleni. Kunpa en putoaisi ” jne.
Winnicottin (1965) mukaan vauvaa voidaan pitää kypsymättömänä olentona, joka on kaiken aikaa käsittämättömän ahdistuksen äärellä. Vauvan turvallisuus on näin jatkuvasti uhattuna, ikään kuin veitsenterällä. Äidin tehtävänä on suojata lastaan kokemasta tätä käsittämätöntä ahdistusta. Tämä tapahtuu alkuun asettumalla syvästi, lähes ehdoitta vauvan asemaan ja pyrkimällä ymmärtämään vastasyntyneen fyysisiä ja psyykkisiä tarpeita. Tästä äidin asenteesta Winnicott käyttää nimitystä primääri äidillinen syventyminen. Voidaan puhua varhaisesta kannattelusta.
Äidin katseella on suuri merkitys. Äidin tapa katsoa vauvaansa toimii peilinä lapsen ruumiinkuvalle. Myös äidin kokonaisvaltainen asennoituminen, joka sisältää mm. liikkeet , rytmit, lähestymisen, kosketuksen, lämmönsäätelyn ja puheen soinnutuksen on osa kannattelua ja vaikuttaa lapseen aina solutasoa myöten.
Winnicot on kuvannut ihon pinnan rajaavaa funktiota vauvan kehityksessä. Vauvan integroituminen tapahtuu riittävän hyvän äidin avulla. Samalla vauva luo ulkoisen ja sisäisen välistä rajaa, ja ihosta tulee minuutta rajaava elin. Ester Bickin mukaan rajan merkitys on muun muassa siinä, että se sitoo yhteen persoonallisuuden primitiivisimpiä osia. Äiti toimii ensin rajana. Lapsen sisäistäessä äidin funktiota hän voi itse vähitellen luoda rajaa sisäisen ja ulkoisen välillä.
Jo Freud( 1920) kirjoitti, että mielen tuli suojata itseään liiallisen realiteetin tunkeutuvuudelta. Hän kuvasi mentaalisen suojakilven merkitystä suojaavana rajana, joka annostelee mielen vastaan ottaman stimulaation määrää. Traumaattinen tapahtuma esimerkikisi vauvan tärkeän tarpeen kohtaamattomuus, vastavuoroisuuden puute voi rikkoa suojaa ja pirstoa itsekokemusta. Se voi pudottaa lapsen varhaisen tuhoutumisen kokemuksen äärelle. Äiti estää tai lohduttaa vauvan kipua ja ahdistusta suojaamalla vauvaa sisäisiltä ja ulkoisilta vaaroilta.
Jos näin ei käy, pitkittynyt tai toistuva äidin suojaavan funktion poissaolo jättää vauvan käsittämättömien ahdistusten armoille.
Symbolit ovat työkaluja, joiden avulla ihminen voi käsitellä eroa ja rakentaa ruumiinkuvaansa ja minuuttaan aina uudelleen. Kehittyneemmän vauvan leikeissä tämä näkyy usein esineiden pudottamisena. Näin lapsi työstää ja yrittää hallita, ymmärtää kasvavaa erillisyyttään. Äidin palauttaessa vauvan pudottaman esineen äiti antaa vauvalle mahdollisuuden työstää poissaolevaa. Näin vauvan mielessä toistuu ja rakentuu olemisen jatkuvuus yhä uudelleen.
Lapsen kokemus jatkuvuudesta kehittyy näin vähitellen hyvän äidin kannattelun, holdingin avulla. Toistuvat kokemukset kannattelun pettämisestä taas aiheuttavat jatkuvuuden tunteen katkeamisen ja pirstoutumisen. Annihilaatioahdistus eli tuhoutumisen ahdistus syntyy näistä epäjatkuvuuden kokemuksista, katkoista. Tämä tuhoutumisen ahdistus ja myöhäissyntyisempi eroahdistus ovat varhaisessa kokemusmaailmassa osin päällekkäin. Eroahdistus kokemuksena voi johtaa siihen, että ihminen kokee putovansa aina tuhoutumisen ahdistuksen pohjattomuuteen.
Annihilaatioahdistusta sanoitetaan usein putoamisena mustaan kuiluun, putoamisena loputtomasti, liukenemisena olemattomiin tai esimerkiksi hajoamisena palasiin.
D.W. Winnicott on kuvannut tällaisia äärimmäisen ahdistuksen olotiloja mm. juuri putoamisen kokemukseksi. Ne elävät jo vauvan varhaisessa kokemusmaailmassa ja voivat saada ilmaisunsa myöhemmin myös aikuisiässä traumaattisissa esimerkiksi psykoottisissa tiloissa. Itsekokemuksen ollessa haavoittuvainen, voi voimakas hylätyksi tulemisen kokemus aiheuttaa pudotuksen tuhoutumisen ahdistukseen saakka.
Myös neuroottinen ihminen voi kokea sietämättömän annihilaatioahdistuksen ainakin hetkellisesti. Tästä esimerkkinä ovat erilaiset fobiat, jota esimerkiksi akrofobia, korkean paikan kammo voi ilmentää. Myös paniikkihäiriön äärimmäiset ahdistustilat kuvaavat tuhoutumisen pelkoa. Neuroottisilla ihmisillä on kuvattu niin sanottuja psykoottisia tai autistisia saarekkeita. Niiden juuret ovat varhaisvaiheiden jatkuvuuden kokemuksen katkoissa , kuiluissa.
Kannattelu ottaa huomioon vauvan subjektiivisuuden ja vauvan kyvyn ulkoiseen aikarealiteettiin. Winnicott kuvaa, kuinka juuri äidin kyky syvästi samaistua vauvaansa tekee mahdolliseksi sen, että äiti voi suojata vauvaa liialliselta ulkoiselta aikarealiteetilta silloin, kun vauva sitä tarvitsee kypsyytensä tason vuoksi. Näin äiti voi tehdä vain luodessaan vauvan kanssa illuusion maailmasta, joka myötäilee vauvan omia sisäisiä rytmejä. Näitä rytmejä ovat muun muassa hänen halunsa syödä ja sulatella; hänen halunsa nukkua ja olla hereillä, hänen halunsa seurustella ja taas vetäytyä. Äidin tunkeilematon läsnäolo luo puitteet, jossa vauva voi kehittyä ja kasvaa.
Epäjatkuvuuden kokemuksia luovat paitsi riittävän kannattelun myös äidin pehmentävän reverien puute. Bion on kuvannut käsitteiden reverie ja contain merkitystä. Contain eli sisällyttäminen tarkoittaa kokemuksellista tilannetta, missä äiti psyykkisesti vastaanottaa vauvansa välittämiä viestejä ja muokkaa niitä mielessään palauttaakseen ne aktiivisesti taas vauvalleen.
Näin vauva projisoi äitiin tunnekokemuksensa, jota hän ei kykene työstämään itse. Äiti tekee tiedostamattoman työn ja uneksii sisäisesti vauvan kokemuksen ja palauttaa sen vauvalleen sellaisessa muodossa, että vauva voi itsekin uneksia kokemuksensa. Näin vauva alkaa ajatella ensin äidin kanssa ja myöhemmin ajatella itse.
Äidin riittävä syli ja mieli luovat pohjan luottamukselle, joka sallii olemassaolon jatkuvuuden kokemuksen. Se auttaa kehittyvän lapsen turvallisesti tutkia tilaa ympärillään ja luoda tilaa mielessään ja luoda moniulotteista mielen maailmaa.
Äideille voi tulla kuitenkin tilanteita, jolloin he eivät kohtaa emotionaalisesti vauvaansa riittävästi. Vauva voi sisäistää tämän nimettöminä kauhuina mieleensä ja hyökkäyksinä oman mielen kehityksen mahdollisuutta kohtaan.Lapsen mielen kehityksessä tapahtuu kuitenkin onneksi myös spontaania korjaavaa toimintaa.
Siltikin kun katkokset toistuvat yhä uudelleen vauvan varhaisessa vuorovaikutuksessa äidin kanssa, kehittyvä lapsi voi tulla araksi uskaltaa ylittää eriytymiseen liittyviä yksinjäämisen kuiluja. Näin lapsen eriytyminen ja yksilöityminen voi estyä lapsen syvän haavoittuvuuden vuoksi. Tämä taas voi luoda esteitä myöhemmälle, esimerkiksi oidipaaliselle kehitykselle.
Thomas Ogdenin mukaan vain riittävän hyvä narsismin rakentuminen varhaisessa vuorovaikutuksessa toimii kiitoratana myöhemmälle onnistuneelle oidipaaliselle kehitykselle.
Terve narsismi synnyttää toivon tunnetta ja avomielistä suhtautumista tuntemattomaan. Se auttaa lasta ottamaan riskin ja rakastumaan ulkopuoliseen vanhempaansa, joka on hänen omnipotentin kontrollinsa ulkopuolella.
Ulkoisuuden löytyminen on syntymästä alkava jatkuva prosessi. Esioidipaalinen, varhaisvaiheen äiti on objekti, joka osallistuu tähän merkittävään kehitykseen.
Mikäli lapsen varhaiset kehitysvaiheet ovat sujuneet riittävän hyvin, ei oidipaali-ikäselle lapselle ulkopuolelle joutumisen pettymyksestä tarvitse tulla ylipääsemätöntä tai traumaattista kokemusta.
Symbolinen kieli heijastaa kykyä kestää erillisyyttä ja symbioosin menetyksestä syntyvää rajaa minuuden ja ulkomaailman välillä . Symbolit ovat työkaluja, joiden avulla ihminen voi käsitellä eroja, saada kosketusta itseensä. Hän voi luopua ja rakentaa uutta. Ne auttavat rakentamaan ruumiinkuvaa ja identiteettiä.
Mielen maailman on mahdollista rakentua ja säilyä eheämpänä, kun voimme luoda emotionaalista kudosta symbolein ja näin silmikoida kokemusta itsestämme sekä ulkomaailman todellisuudesta. Tämä vahvistaa kykyä löytää oma itsensä ja löytää riittävästi hallintaa tunteille. Vilja Hägglundin mukaan se on luovuuden edellytys.
Varhaisella menetyskokemuksella voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Se voi avautua myöhemmin aina uudelleen, kun ihminen kokee mieltään ylikuormittavan elämää uhkaavan menetyksen.Täten erilaiset vastoinkäymiset ihmissuhteissa, työssä tai kohtalokaat sairaudet voivat toimia traumaattisina menetyskokemuksina ja edesauttaa regressiota varhaisiin menetyskokemuksiin. Niissä lapsi on voinut jäädä tärkeän ihmissuhteen vastavuoroisuutta vaille ja joutunut sietämättömiin kiihtymis- ja ahdistustiloihin. Hän on kokenut liian varhaisen itselle sietämättömän erillisyyden silloin, kun hänen mielensä on ollut vielä kypsymätön. Näin lapsuuden varhaiset menetyskokemukset voivat edesauttaa paitsi itsesäätelyn vaikeutta ja identiteetin haurautta, myös altistaa reaktiiviselle depressiolle.
Psykoterapia ilmentää prosessia, missä eriytyminen potilaan ja psykoterapeutin välisessä potentiaalisessa tilassa mahdollistuu vähitellen riittävän pitkäaikaisen työskentelyn tuloksena.
Psykoterapeuttisessa tapahtumassa ovat mukana kaikki ihmisen aikakaudet varhaisinta ydintä myöten. Myös raskaudenaikaiset tapahtumat ja niiden ruumisminään jättämät jäljet ovat mukana.
Psykoterapiaprosessissa potlas voi uudelleen tutustua mieltänsä kivettäviin umpikujiin. Kokemusta tässä ja nyt on nyt jakamassa ymmärtävä toinen. Umpikujakokemukset voivat vähitellen tulla sanoitetuksi yhdessä tavalla, joka tavoittaa potilaan. Näin potilas voi kokea itsensä vastaanotetuksi, kohdatuksi ja ymmärretyksi. Potilaan kokemus jatkuvuudesta voi elävöityä. Hänen luottamuksensa toiseen, itseen ja yleensä elämään voi vahvistua.
Näin potilaan on mahdollista löytää terapeuttinsa kanssa käyttöönsä potentiaalia kehitykselliseen illuusioon. Siten mahdollistuu kehtyksellinen metafora, joka auttaa mielen avartumista. Kehityksellinen metafora voi ilmetä ensin harsomaisena, mutta alkaa vahvistua luottamuksen ja jatkuvuuden kokemuksen toistuessa ja sisäistyessä.
Mieli voi näin laajeta moniulotteisemmaksi ja kyky erillisyyteen lisääntyä. Raja itsen ja toisen välilä voi alkaa piirtyä tarkemmin.”Minä olen minä ja sinä olet sinä” kokemuksena voi täten vahvistua. Toisen kokeminen kokonaisena ja inhimillisenä mahdollistaa myös luopumisen, elämänikäisen surutyön.
Tämä kaikki perustuu eriytymistyöhön, symbolisaatioon, missä metafora tekee hiljaista tiedostamatonta työtä kahdenkeskisessä, molemminpuolisessa vuorovaikutuksessa. Mahdollisuus uusille merkityksille voi syntyä. Putoamiseen liittyvä kauhu ja häviämisen uhka voi käsitteellistyä uudenlaiseksi kokemukseksi, joka ei ole enää vaarallinen vaan jopa hyvällä tavalla mielihyvää tuottava mahdollistaessaan todellisen itseilmaisun, herkkyyden ja ilmaisuvoiman vuorovaikutuksessa toisen kanssa.
Maarit Veikkolainen
kirjoittaja on aikuis-,lapsi ja nuorisopsykoanalyytikko