Esipuhe
Psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglundin tarina tytöstä, joka tahtoi siivet on julkaistu 26 vuotta sitten. Tuona aikana on ulkoinen elämänpiirimme paljon muuttunut, mutta mielensisäiset haasteemme eivät ole kadonneet minnekään. Kamppailemme edelleen äitikateuden, oidipaalisten jännitteiden ja kasvun ja kehityksen jumiutumisen kanssa. Miten tulla toimeen oman kateutensa kanssa ja sietää omaa pienuuttaan? Tarinan tytön onneksi koitui kohtaaminen ystävällisen henkilön kanssa. Keskustelujen myötä naiseuden piilevät voimavarat vapautuivat ja siivetkin löytyivät.
Heli Vähätaini, kouluttajapsykoterapeutti
Pauliina Sikkilä, lapsi,- ja nuorisopsykoterapeutti
Tyttö joka tahtoi siivet
Tor-Björn Hägglund
kirjoittaja on edesmennyt psykoanalyytikko ja kirjailija
teksti on julkaistu teoksessa Rakkauden kaleidoskooppi (1994)
Tyttö oli tyytymätön. Mikään hänen elämässään ei ollut kyllin suurta. Kaikki tuntui niin mitättömältä, arvottomalta ja väärältä isojen rinnalla. Hän katsoi omia pillikinttujaan, suorana hapsottavaa tukkaansa ja mikä pahinta, etumustaan jossa ei ollut tissinhäivääkään. Hän katsoi äitiään, tämän uhkuvaa vartaloa keinuvine lantioineen ja pulleine tisseineen. Häntä yökytti moinen lihamassa eikä hän voinut käsittää, mitä isä näki mokomassa töllerössä. Olihan isä sanonutkin, että hän oli siro ja kaunis, isin oma prinsessa, ja kuitenkin hän piti töllerönsä kanssa yhtä.
He sanoivat yhteen ääneen, että hänen piti kasvaa, käydä koulua ja tulla joksikin. Miksi? Ja mitä varten? Hän ei ikimaailmassa haluaisi tulla samanlaiseksi kuin äiti; passata isää, käydä työssä, nukkua ja syödä. Sellaisessa elämässä ei ollut hohtoa.
Sitten hän keksi sen. Hän haluaa siivet, suuret kimmeltävät ja hohtavat siivet. Niillä hän lentäisi korkealle, leijailisi kuin kotka, kiitäisi korkeuksissa kuin joutsen, laulaisi silmältä näkymättömissä kuin leivo, muuttaisi lämpimään maahan kuin pääsky pakkasen kiristäessä. Siivissä on ratkaisu, tyttö ajatteli.
Jos on siivet, ei ole koskaan pieni, ei ainakaan pienempi kuin sellainen, jolla ei ole siipiä. Hän lentäisi siivettömien yläpuolella, katsoisi heitä lintuperspektiivistä. He katsoisivat häntä ylöspäin. Äiti ja isä seisoisivat isoine vatsoineen maan kamaralla, taivuttaisivat niskaansa taaksepäin ja etsisivät häntä pilvien lomasta. Tästä herkullisesta kokemuksesta hän antaisi vaikka kymmenen ikävuottaan. Äitikin saisi kerran tuntea nahoissaan, miltä ylöspäin katsominen tuntuu.
Tyttö unohti aikaisemman ongelmansa, antoi sen painua syvyyksiin, koska hänellä oli nyt uusi pulma. Mistä saada siivet? Hän vietti monta unetonta yötä, pohdiskeli migreeniin saakka, sydänalassa hänellä oli nuiva olo, hän raaputti taipeitaan ja pureskeli kynsiään, mutta ei saattanut keksiä miten saisi siivet.
Voisikohan kuuden laudaatturin varassa lentää, antaako virka ja asema siivet. Jos teen jotain repäisevää, saanko ihailua ja kadehditaanko minua? Onko tässä ratkaisu? tyttö ajatteli ja kokeili jokaista vuorollaan.
Mutta lapaluut pysyivät entisensä kokoisina, pikemminkin pienenivät peittyessään ikää myöten lisääntyvään pehmeään kudokseen.
Hän oli jo kolmikymppinen, miltei puolielämän kriisissä, masentunut ja katkeroitunut. Lapsuuden unelmat eivät ollet toteutuneet, ja hänestä tuntui, että isä oli hänet pettänyt, jättänyt kuin nallin kalliolle oman onnensa nojaan, ja että äiti vain nautti hänen onnettomuudestaan. Hän luki Alice Millerin kirjoja ja sai niistä lohtua vähäksi aikaa.
Syy oli vanhemmissa! He olivat herättäneet hänessä sellaisia toiveita, joita eivät sittemmin lunastaneet.
Kaikkeen kyllästyneenä tyttö, joka oli nyt jo nainen meni kävelemään elämän metsään, katseli siellä elämän puita ja kuunteli elämän lintujen visertelyä. Hän kulki yksikseen mietteissään, kun vanha ukko tuli vastaan. Tai oikeastaan vanha ukko istui kaatuneen puunrungon päällä. Ukon kalju kimmelteli auringossa ja pitkässä harmajassa parrassa oli lukinseittejä, kun hän tarkasteli naista tummasankaisten silmälasien läpi.
Miksi olet noin onnettoman näköinen? nainen kysyi ukolta. Koska näen sinun onnettomuutesi, vastasi ukko naiselle. Heidän välilleen kehkeytyi syvä ja luottamuksellinen keskustelu, ja ukko lupasi naiselle siivet. Sinun pitää ensin löytää prinssi, ukko sanoi. Prinssi antaa sinulle siivet. Minä en usko prinsseihin, vastasi nainen. Kyllä minä miehet tiedän. Tässä on sellainen juju, vastasi ukko, että vain sinä voit löytää prinssin. Sitä en voi minä eivätkä vanhempasi tehdä puolestasi. Eikö ole prinssin asia löytää minut, kysyi nainen jo närkästyneenä. Näin olisi, jos kyseessä olisi prinssin satu, mutta sinun sadussasi sinun täytyy ensin löytää prinssi ja vasta sen jälkeen hän voi löytää sinut, vastasi ukko.
Nainen oli ensin kiukkuinen, sitten hämmentynyt ja lopuksi mietteliäs. Olisiko tuo lökäpöksy tuossa muka prinssi, hän ivasi mielessään vastaantulevaa yksinäistä kulkijaa.
Hän kääntyi taakseen katsomaan vielä kerran miestä, joka myös teki samoin. Molemmat käännähtivät kantapäillään ja kulkivat uuden kerran toisiaan vastaan. Sinusta minä teen prinssin, nainen sanoi miehelle. Sinä olet etsimäni enkeli, mies vastasi. Annan sinulle siivet, joilla lennämme omaan maailmaamme.
Niin he tekivätkin ja sulkivat ovet perässään. He lentelivät mielensä mukaan, nousivat korkeuksiin ja laskeutuivat maahan. He liitelivät rinnakkain ja kumpikin yksikseen, sillä mielikuvien pirtissä kaikki on mahdollista.