kirjoittaja psykoanalyytikko Vilja Hägglund (1931-2016)
Teksti sisältää otteita esitelmästä, joka on pidetty Nuorisopsykoterapiasäätiön koulutuspäivillä, Äidin ja lapsen maailma, keväällä 1986. Esitelmä on julkaistu kokonaisuudessaan teoksessa Psykoanalyysin monta tasoa; psykoanalyytikko, professori Tor-Björn Hägglundin juhlakirja 10.3.1988.
Tämä blogiteksti julkaistaan kahdessa osassa; vol 1 ja vol 2, syksyn 2020 aikana.
Vol 1
Haluan alkajaisiksi sanoa muutaman sanan yleensä vanhemmuudesta. Lapselle ihanteelliset kasvuolosuhteet luovat sellaiset vanhemmat, jotka itse kasvavat jatkuvasti lapsen rinnalla ja pystyvät muuttumaan lapsen kehityksen myötä. Kussakin kehitysvaiheessa, varhaislapsuudessa, esikouluiässä, kouluiässä ja nuoruusiässä, tarvitaan aivan erilaisia vanhempia. Jos äiti olisi nuoruusikäiselle samanlainen äiti kuin hän on ollut pikkulapselle tai esikouluikäiselle, jokainen meistä ymmärtää, että hänestä olisi nuorelle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Näin lapsi joutuu kasvaessaan vauvasta nuoreksi luomaan hyvinkin erilaisia kuvia eri kehitysvaiheittensa vanhemmista jo ilman muuta ja vielä lisäksi siitä riippuen, miten eläytyvä vanhempi on ollut lapsen kussakin kehitysvaiheessa omien sisäistyksiensä ja kulloisenkin elämäntilanteensa pohjalta. En usko, että kukaan vanhempi parhaimmillaankaan on lapsensa tarpeisiin yhtä eläytyvä jokaisessa lapsen kasvuvaiheessa, vaan jokaisella on annettavanaan vanhemmuuden paras antinsa jossakin lapsen kehitysvaiheessa.
Kaikki nämä erilaiset kuvat lapsi sisäistää mieleensä, ja nämä sisäistetyt kuvat vanhemmista ja itsestä vuorovaikutuksessa vanhempien kanssa voivat olla keskenään riittävän sopusointuisia tai vähemmän tai enemmän ristiriitaisia. Ristiriitaiset sisäistetyt kuvat tuovat lapselle myöhemmin ristiriitaisuutta ihmissuhteissa ja suhteessa itseensä, jos lapsella ei ole mahdollisuuksia selvittää eri kehitysvaiheittensa vanhempien kuvia riittävän eheäksi kokonaisuudeksi. Tältä pohjalta on myös helppoa ymmärtää, että tehtävä on lapselle entistäkin vaikeampi, jos monet ihmiset samanaikaisesti hoitavat lasta ja vielä hyvin eri lailla.
Millainen sitten on äidin ja lapsen varhainen maailma, joka antaa perustan lapsen myöhemmille kohtaloille? Ensin äidillä on jo omasta lapsuudestaan peräisin oleva sisäinen kuva ja suhde tulevaan lapseensa, eräänlainen mielikuvalapsi.
Hedelmöityksen jälkeen äiti odottaa ja kantaa lasta kohdussaan. Lapsen synnyttyä alkaa monivaiheinen kahden hengen suhde äidin kanssa, mukaan tulee vähitellen lapselle merkittävänä erillisenä ihmisenä isä, jolloin tilanne taas muuttuu ja lapsi astuu kolmen hengen maailmaan. Ihmissuhteiden kenttä laajenee ja mukaan lapsen maailmaan tulee koko ajan lisää ihmisiä; isovanhempia, sisaruksia, sukulaisia, tovereita ja opettajia. Kaiken tämän keskellä kuitenkin äidin ja lapsen kahdenkeskeinen maailmakin elää koko ajan lapselle merkittävänä. Äiti tavallaan luotsaa lasta kaikissa näissä vaiheissa. Äiti on se, joka omassa sisäisessä maailmassaan työstää lapsen tunteet, olivatpa ne sitten miellyttäviä tai ahdistavia, ja palauttaa ne lapselle parhaimmillaan sellaisessa muodossa, että liian ahdistavat asiat tulevat siedettäviksi ja miellyttävätkin asiat entisestään rikastuvat. Nuoruusikään tullessaan lapsi on jo aika lailla omillaan. Mutta nuoruusiän regression aikana, jolloin nuori käy sisässään läpi kaikki aikaisemmat vaiheensa, hän käyttää tähän työhön jälleen myös äitiä.
Koko elämämme ajan kannamme mukanamme sisäistettyä äidin ja lapsen maailmaa ja siirrämme sen taas seuraaville sukupolville. Myös toimiessamme terapeutteina tai analyytikkoina sisällämme oleva äidin ja lapsen maailma on aina mukanamme ja auttaa meitä työssämme ymmärtämään paremmin potilaitamme ja joskus estääkin meitä ymmärtämästä heitä.
Mistä äidin ja lapsen maailma sitten alkaa? Se alkaa sisäisenä tapahtumana viimeistään siitä yhdynnästä, jossa lapsi luodaan. Vaikka, kuten aikaisemmin jo mainitsin, erilaisia mielikuvia on luotu jo paljon aikaisemminkin. Winnicottin sanoin: ” Vanhempien ja lasten, äidin ja lapsen kannalta rikkaimmat suhteet syntyvät silloin, kun lapsi, rakkauden hedelmänä, on seuraus vanhempien toisilleen fyysisesti ilmaisemasta rakkaudesta. On kyse sekä ruumiin osallistumisesta että piilotajuisista mielikuvista, jotka ovat yhteydessä ruumiintoimintoihin ja kokemuksiin ja jotka liittyvät oman lapsuuden varhaisiin elämyksiin”.
Ja nimenomaan, että kohdussa oleva lapsi liittyy äidin mielikuvissa hyvään sisäiseen objektiin, toisin sanoen odottavan äidin omasta varhaislapsuudesta peräisin olevaan koettuun riittävän hyvään äitiin.
Lapsen kehityksen kannalta on hyvin tärkeätä, että äiti ja vastasyntynyt lapsi sopeutuvat toisiinsa hyvin. Lapsihan on vastasyntyneenä täysin avuton, sitä ei voida oikeastaan erottaa äidin hoivasta. On kyseessä äiti-lapsi yksikkö. Lapsi ja äidin hoiva kuuluvat yhteen ja muodostavat kokonaisuuden. Lapsen varhaisimmat minäkokemukset riippuvat täysin äiti-lapsi-suhteesta. Lapsen ensimmäiset irralliset kokemukset, joista sitten vähitellen kehittyy lapsen minä, ovat peräisin ruumiintuntemuksista ja vuorovaikutuksesta äidin kanssa; siitä miltä lapsesta tuntuu sekä omasta takaa että äidin panostuksesta johtuen, kun äiti hoitaa ja hoivaa häntä. Tuntuuko se miellyttävältä ja hyvältä, vai pahalta, epämiellyttävältä, ehkä jopa kivuliaalta. Jotta lapsen tuntemukset olisivat etupäässä miellyttäviä, äidin tehtävänä on aluksi samaistuksen kautta sopeutua miltei täysin lapsen tarpeisiin, olla niihin nähden hyvin herkkä, jopa ennakoida ne. Tällainen sopeutumisen kyky kehittyy myönteisissä olosuhteissa jo raskauden aikana.
Äidin varhaiseen äitiyteen paneutumisen vaiheessa, joka on Winnicottin antama nimi sille tilalle johon äiti uppoutuu sekä vähän ennen lapsen syntymää että joitakin viikkoja lapsen syntymän jälkeen , lapsen isällä on jälleen suuri merkitys sopeutumisen onnistumisessa. Kun äiti alkaa omistautua vauvalleen raskauden loppupuolella, isästä tulee äitiä kohtaan tuntemansa rakkauden lisäksi suojeleva hahmo, joka vapauttaa äidin omistautumaan raskaudelle ja vauvalle. Isä luo onnellisessa tapauksessa äidille suojapaikan, jolloin äiti saa rauhassa suuntautua sisäänpäin ja vetäytyä pois ulkomaailmasta, varsinkin kun hän on tässä vaiheessa hyvin herkkä kaikille ulkopuolelta tuleville häiriöille ja kolhuille.
Entä sitten, jos isää ei ole? Tai jos isä ei jostakin syystä voi ottaa vastaan tätä tärkeää tehtävää. Silloin tarvittaisiin joku muu tärkeä ihminen tähän suojelijan rooliin, esimerkiksi äidin vanhemmat, sisarukset tai äitiysneuvolan väki, jos viimemainitut todella ottaisivat tämän tehtävän vastaan, eivätkä päinvastoin riistäisi äidiltä narsismia ja hyvää kuvaa mielikuvalapsesta tai jo syntyneestä vauvasta.
Jo aika varhain raskauden aikana äiti alkaa tutustua vauvaansa. Pian äiti tunteen sen potkimisrytmin ja sen mahdollisen nikotusrytmin, hän huomaa, millaisiin asioihin vauva reagoi minkäkinlaisella tavalla. Tällä tavalla äiti ikään kuin seurustelee sikiövauvansa kanssa ja luo mielikuvia siitä, millainen vauva on syntymässä. Nämä mielikuvat, jotka muodostuvat sekä raskaudenaikaisesta vuorovaikutuksesta että pian synnytyksen jälkeen jo koko äidin aikaisemman elämän aikana syntyneiden mielikuvien lisäksi-vaikuttavat suuresti siihen tapaan, jolla äiti tulee suhtautumaan lapseensa. Ihaillenko ja etupäässä rakastaen ja hellien vai huolestuneesti, pelokkaasti ja masentuneesti.
Näin ollen kaikki raskaudenaikaiset kivut, keskosuus ja vastasyntyneen fyysiset sairaudet ja vammat vaikuttavat kaikki enemmän tai vähemmän äiti-lapsi-suhteen kehittymiseen. Samoin tekevät ammatti-ihmisten ääneenlausutut erilaisten sairauksien ja kasvuhäiriöiden epäilyt. Hyvältä tuntuvana esimerkkinä tekee mieli mainita pieni vinjetti ultraäänitutkimuksesta:
”Nuori, ensimmäistä lastaan odottava äiti kysyi ultraäänitutkimuksessa lääkäriltä huolekkaan jännittyneesti, miltä tuleva vauva näyttää, onko kaikki hyvin. Nuori mieslääkäri vastasi ihastuneesti: Katso nyt itse, miten kultaisesti se vauva panee peukalonsa suuhunsa.”