Vilja Hägglund (1931-2016)
Teksti sisältää otteita esitelmästä, joka on pidetty Nuorisopsykoterapiasäätiön koulutuspäivillä, Äidin ja lapsen maailma, keväällä 1986. Esitelmä on julkaistu kokonaisuudessaan teoksessa Psykoanalyysin monta tasoa; psykoanalyytikko, professori Tor-Björn Hägglundin juhlakirja 10.3.1988.
Tämä blogiteksti julkaistaan kahdessa osassa; vol 1 ja vol 2, syksyn 2020 aikana.
Vol 2
Lapsen ollessa pieni äiti täyttää lapsen tarpeet ja lisäksi rakastaa lasta rinnoillaan, kosketuksellaan ja silmillään antaen lapselle hyvänolon tunteen ja ensimmäisen kuvan lapsesta itsestään. Lapsen ensimmäinen kuva itsestään muodostuu siitä, mitä hän tuntee äitinsä ruumiista ja näkee vähitellen äitinsä silmistä- äiti toimii kuin peili, joka heijastaa lapseen lapsen omia ominaisuuksiaan. Kun äiti hymyilee ja hyväilee lasta hellästi, lapsen orastava kuva itsestään on täynnä lämpöä, turvallisuutta ja hellittynä olemista. Kun äiti on poissaolevan tuntuinen, äreä ja masentunut, lapsi tuntee itsensä huonoksi ja arvottomaksi ja pahimmassa tapauksessa, että äidin onnettomuus on hänen syytään.
Jos lapsen biologiset tarpeet, kuten nälkä, jano, ihon mukavuus tai yleensä ruumiillinen hyvä olo eivät tyydyty, lapsi tuntee mielipahaa. Niiden tyydytys taas tuottaa mielihyvää. Psykologisten tarpeiden kohtalo on toisenlainen. Kehittyvä lapsi etsii ja nauttii monenlaisista kokemuksista, kun hän äidin avulla tutustuu maailmaan. Hän nauttii katsomisesta, koskemisesta, kuuntelemisesta, maistamisesta jne. mikäli uudet elämykset eivät ole liian intensiivisiä, ja näin hänen minänsä kehittyy. Jos nämä psykologiset tarpeet eivät tyydyty riittävästi, se johtaa puolestaan minä toimintojen puutteellisuuteen, joko häiriintyneisyyteen tai viivästymiseen ja näin ollen lapsen kuvaan siitä, millainen hän on. Winnicottin käsite ”riittävän hyvä äitiys” tarkoittaa näitä molempia, sekä biologisia että psykologisia tarpeita. Lapsihan saattaa olla hyvin hoidettu fyysisesti, mutta hänen psykologisiin tarpeisiinsa ei ehkä olekaan vastattu sopivasti ja asianmukaisesti.
Riittävän hyvän äitiyden vastakohtana huono äidinhoiva voi olla monenlaista. Se voi olla puutteellista, jolloin lapsen tarpeisiin vastataan tavalla tai toisella puutteellisesti; epäjohdonmukaisesti, sopimattomalla tavalla, väärään aikaan. Näin saattaa esimerkiksi käydä, jos lapsella on liian monta hoitajaa. Huono äidinhoiva voi olla myös liiallista; lapsi saa liikaa virikkeitä tai liian nopeasti, jolloin lapsi ei ehdi koskaan tunnistaa tarpeitaan omikseen, ennen kuin ne jo kiirehditään täyttämään.
Winnicott kuvaakin lapsen kehitystä ensimmäisen ikävuoden aikana täydellisestä riippuvaisuudesta suhteellisen riippuvaisuuden kautta kohti riippumattomuutta. Aluksi äiti ja lapsi ovat täydellisesti sulautuneet toisiinsa ja mitä lähemmäksi äiti voi tulla lapsen täydellistä ymmärtämistä, sen parempi. Vähitellen lapsi irrottautuu tästä täydellisestä yhteensulautumisesta ja äiti sallii sen huomatessaan, ettei lapsi enää tarvitse tätä lähes maagisen tuntuista ymmärtämystä.
Jos äiti aina edelleenkin tietäisi ja ennakoisi lapsen tarpeet, se olisi nyt Winnicottin näkemyksen pohjalta todella magiikkaa, eikä sellaisen vuorovaikutuksen varaan voisi rakentaa mitään todellisia objektisuhteita. ” Äidistä tulisi todella vaarallinen noita, olipa hän näennäisesti kuinka hyvä tahansa”: Lapselle jäisi tässä tilanteessa vain kaksi mahdollisuutta; joko pysyvä regressio ja yhteensulautuminen äitiin tai täydellinen äidin torjunta.
Mitkä sitten ovat tämän erilaisen äidinhoivan kohtalot myöhemmin? Lapsi sisäistää häntä hoivaavan äidin kuvan sisäisiksi ominaisuuksikseen, sisäiseksi vuorovaikutukseksi ja hoivaa itseään ja myöhemmin muita tämän sisäisen kuvan mukaisesti. – Näin lapselle on syntynyt kuva hyvästä ja pahasta äidistä ja hyvästä ja pahasta itsestä.
Kun vuorovaikutus äidin ja lapsen välillä ensimmäisen ikävuoden aikana sujuu riittävän hyvin, kaikki tuntuu itsestään selvältä. Edessämme on melkein kuin yllättäen äidistä erillinen lapsi, jonka ikioma personallisuus on jo selvästi aluillaan.
Äidin ja lapsen välinen maailma on hyvin herkkä. Kun joudumme sen kanssa tekemisiin, on todella tärkeää varoa, mitä teemme ja sanomme, ettemme vahingoita sitä enemmän kuin autamme. Tämä koskee sekä työskentelyämme pienten lasten ja heidän äitiensä parissa että työtämme psykoanalyytikkoina ja psykoterapeutteina, kun käymme uudelleen läpi potilaan varhaista piilotajuista maailmaa.