Pia Rantakokon kirjoittama ja Aino-Maija Nikulan kuvittama kirja Kolme kuukautta aamuun (2021 on koskettava herkin” siveltimen vedoin” kirjoitettu ja kuvitettu runoteos. Se luotaa ihmisen yleisinhimillistä kokemusmaailmaa syvällisesti ja vertauskuvallisesti osana luonnon ja vuodenaikojen kiertokulkua. Se sopii myös ajankohtaiseksi kuvaukseksi ihmiskuntaa koskettavan pandemian luomasta uhkasta. Se on kuvaus toivon ja epätoivon keskinäisestä vuoropuhelusta ihmisen tiedostaessa haavoittuvuuttaan ja katoavaisuuttaan.
Kun väripaletin kaunein
on kulutettu loppuun,
jää ympärille
vain hiljaa mustuva,
kaiken nielevä
pimeä.
Runon säe johdattaa lukijan ihmismielen syvimmissä sopukoissa vaaniviin ahdistuksiin ja tuskalliseen epätoivoon, kun ruskapuvun riisuttuaan yhä pimeämmäksi pimenevä syksy herättää esiin ihmismielen pohjavirroissa elävät pelot ja kauhut ja asettaa olemassaolon kokemuksen uhanalaiseksi. Teos kannattelee kuitenkin lohdullisesti myös toivon olemusta. Sekin kumpuaa syvältä mielen uumenista ja perustuu varhain hoivaavan sylin ja turvallisuuden tunteen myötä syntyneeseen luottamuksen kokemukseen.
Ei ole olemassa montaa pimeää,
on vain pimeä.
Mutta kun ääriviivat alkavat erottua,
edes hiukan,
on valo jo olemassa.
Toive ja lupaus
samassa säteessä.
Toivo elää luottamuksena tulevaisuuteen Se avaa väylää mahdollisuuksille, vapaudelle valita ja kyvylle heittäytyä. Sen myötä tarpeiden tyydytykselle on tilaa ja myönteisten elämän kokemusten toteutumista voidaan odottaa ainakin jossain muodossa. Toivo katsoo aina eteenpäin. Toivossa ei ole kuitenkaan mielekkyyttä ilman vastakohtaansa, pettymyksen mahdollisuutta. Sen käydessä minuutta murskaavaksi tai lamaavaksi seuraa epätoivo. D.W. Winnicott on kuvannut kuinka olemassaoloamme uhkaavat tapahtumat ja kaikki siihen vertautuva menetys voi herättää sietämättömiä tunteita, joilta ihminen suojautuu mielellään, eikä haluaisi ajatella niitä.
Pian voi vetäytyä pimeiksi kuukausiksi
luolaan murisemaan
ja nukkumaan
Herätä taas, kun purot lirisevät
auringon säteiden lämmittäessä
krookuksien kirjomaa maata.
Runon säe ilmentää paitsi halua suojautua myös ajatusta siitä, kuinka luottamus ja kyky hahmottaa aikaa voivat pitää yllä toivoa, syventää kokemusta olemassaolosta ja sen merkityksellisyydestä. Tor-Björn Hägglund on kuvannut, kuinka Pohjoisen ihmisellä on kyky elää ankarankin luonnon keskellä. Vuodenaikojen luotettava toisinto muodostaa kehyksen, jossa illusorinen heijastus tulevaisuuteen, runon säkeessä valoisaan kevääseen, voi syntyä. Sen herättämä toivo auttaa tulemaan toimeen ankaran sietämättömän kanssa, kesyttämään sitä. Se auttaa käsittelemään pelkoa ja vihaa, myös kykyä surra ja ajatella syvällisesti. Runoteos ilmentääkin koskettavasti mahdollisuutta lähestyä elämää suremalla.
Kerron, kuorin kerroksia
katson sisään
katson taakse
Katson, minkä kyyneliltä kykenen.
”Lacrima”, Aino-Maija Nikula, 2007
Toivo vahvistuu, kun myötäelävä toinen voi toimia kokemusten ja tunteiden kannattelijana ja sisällyttäjänä. Psykoanalyyttinen psykoterapia ja psykoanalyysi tarjoavat jatkuvammat puitteet sille, että ihminen voi työstää syviä ahdistuksiaan ja löytää niille symbolista ulottuvuutta sekä sanoin että sanattomasti yhdessä toisen kanssa. Se auttaa tekemään mielen integroitumistyötä, joka helpottaa työstämään psyykkisen kivun, avuttomuuden ja yksinäisyyden tunteita. Runoteos kuvaakin herkällä tavalla potilaan ja terapeutin vuoropuhelua silloin, kun taisteluasemiin suojautuva toinen vähitellen avautuu terapeutin eläytyvässä vuoropuhelussa hänen tarjotessaan epätoivolle ja tarvitsevuudelle merkityksiä luovan ymmärryksen ”sylin”.
Vähitellen edessäni oli vain
pieni ja lujaa parkuva vauva.
Naama mutrulla ja punaisena
se huusi tuskaansa.
Ja sen saattoi ottaa syliin.
”Ahtojäätä”, Aino-Maija Nikula, 2020
Runoteos pohtii myös, miten uskaltaa luottaa siihen, että tulee kuulluksi. nähdyksi ja vastaanotetuksi. Se pohtii kärsimyksen merkitystä silloin, kun epäröimme luopua suojautumisesta pärjätä yksin. Kärsimys riisuu ja rakkaus pukee uudestaan. Uusi kevät koittaa. Se saa sielun syväjäät liikkeelle. Aurinko ja sen säteet avaavat sylin, jossa voi olla vaiti hiljaa. Valo kääntää mielen marraskuun ja ensimmäiset lupaukset keväästä herättävät toivon jälleen. Herää eloon kyky vapautua ja antautua elämälle. Se avaa ovet säkeelle:
Ota minut nyt
kun nauru kuplii ihollani.
Poimi puheensorina huuliltani
ja vie kuin ei koskaan olisi aamu.
Maarit Veikkolainen
Kirjoittaja on LL, psykoanalyytikko ja lapsi- ja nuorisopsykoanalyytikko