Normaaleja ihmisiä kuvaa kahden lukiolaisnuoren kasvua matkalla aikuisuuteen pienessä Sligon kaupungissa Luoteis-Irlannissa. Marianne (Daisy Edgar-Jones) on varakkaan perheen hiljainen, varautunut, yksinäinen ja epävarma tytär. Tämän hän peittää ylimielisyydellään. Connell (Paul Mescal) on sitä vastoin ulospäin suuntautuva suosittu reilunoloinen jalkapalloilija ja lähtöisin työväenluokasta. Connellin äiti siivoaa Mariannen kotikartanoa.
Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen romaaniin. Se väistää loistavasti kliseiset, erityisesti amerikkalaiset college/nuorisoelokuvat. Sankareita ja roistoja ei ole. Ihmiset ovat oikeanoloisia ja tavallisia ilman stereotyyppistä hyvät ja pahat, kauniit ja rumat, tyhmät ja älykkäät -asetelmia. Nuorista – ja aikuisista – on moneksi.
Syvälle sydämeenkäyvän sarjan ehdoton ansio on loistavien näyttelijöiden lisäksi sen psykologinen tarkkuus ilman psykologisointia. Sisäiset asiat näytetään ja niistä keskustellaan, mutta niitä ei selitetä eikä alleviivata. Mitä vanhemmaksi nuoret kasvavat sitä enemmän heidän kykynsä sanoittaa asioitaan paranee. Alussa erityisesti Connell on enemmän tekijä kuin puhuja; moni hetki sammuu pojan sanattomuuteen.
Sarjan tapahtumat ja ihmissuhteet jäävät aukollisiksi. Elämä ei ole valmis käsikirjoitettu juoni vaan kokemuksia, jotka seuraavat toisiaan. Joissakin näemme syys-seuraussuhteen, useimmin emme, ehkä joskus jälkeenpäin. Näin on nuoren kasvuissakin tietysti. Eivät he ymmärrä mitä tässä tapahtuu ja näin kuuluukin olla.
Marianne ja Connell hakeutuvat ihmistä väkevämmän magneetin vetäminä toistensa syliin. Seksuaalisuus on nuoren sisäisen vallankumouksen ydinräjähdys. Nuori löytää toisen läheisyydestä myös itsensä, haluavan ruumiillisuutensa, tarvitsevuutensa uuden maanosan. Sarjan seksissä ei ole mitään tirkistelevää, pornahtavaa tai likaista. Se on silkkaa salaista kiihkeää iloa ja etsintää, yhdessä kokemista, hyvää ja kaunista. Ja sitä on paljon eli sopivasti. Erityisesti hieman kokeneemman Connellin huomaavaisuus ja hellyys tekee läheisyydestä syvän. Aikuinen katsoja kyllä ymmärtää jo nyt että tässä ei ole kysymys vain seksistä vaan rakkaudesta. Nuoret eivät. Vielä.
Kumpikin haluaa pitää suhteensa salassa koulukavereilta, Connell jostain syystä enemmän. Kenties hänestä on noloa olla yhdessä koulun omituisen tytön kanssa. Mariannella nyt ei ole ystäviä lainkaan. Ryhmäpaine ja ilmeisesti myös nuorten eri sosiaaliluokat näyttelevät asiassa suurta osaa.
Tytön kodin ilmapiiri on kylmä; elämäänsä pettynyt sisarelleen kateellinen isoveli kohtelee Mariannea tylysti ja äiti elää ihan omassa maailmassaan. Isä on kuollut. Connellin äiti sen sijaan on elämäniloinen ja lämmin, mutta isää ei sielläkään ole, liekö ollutkaan. Silti Connell on tolkun mies. Hän osaa pitää hauskaa, mutta kantaa myös vastuuta ja osaa asettua heikomman puolelle itseään esiin nostamatta aina kun siihen tarvetta ilmenee.
Connellin äiti toki näkee heti missä nuorten suhde on menossa ja varmaan Mariannen perhekin, mutta ei juurikaan piittaa. Kun poika pyytää ajattelemattomuuttaan toista tyttöä koulun päättäjäistansseihin Marianne murtuu ja suhde katkeaa. Aina ystävällinen Connellin äiti ripittää tästä pojan oikein kunnolla.
Ystävät kotikylässä Sligossa ovat tärkeitä. Jaetaan asioita, juhlitaan ja kannustetaan, autetaan toista hädässä, piikitellään, mutta ollaan myös kateellisia ja joskus toisten sietäminenkin on siinä ja siinä. Dubliniin opiskelemaan muuttaneet pikkukylässä varttuneet Marianne ja Connell kulkevat toisistaan erillään ja ovat yliopistokaupungissa uuden edessä; tyttö on löytänyt uutta itsevarmuutta ja ystäviä, ja poika on vastaavasti ihan hukassa, vaikka osoittautuu pian lahjakkaaksi opiskelijaksi ja kirjoittajaksi. Yhteyden, erojen ja enemmän tai vähemmän onnistuneiden parisuhteiden jälkeen kautta he kohtaavat jälleen ja pohtivat kokemaansa. Marianne kysyy miltä Connellista tuntui olla tyttöystävänsä Helenin kanssa. ”En koskaan ollut minä hänen kanssaan. Ainoastaan sinun”, Connell vastaa.
Joku sanoisi nuorten keskinäistä yhteyttä maagiseksi. Minä sanoisin sitä rakkaudeksi, tai ystävärakkaudeksi, kenties ihmisyyden korkeimmaksi asteeksi jos omien lasten rakastamista ei lasketa. Näemme maailman samalla lailla, Connell sanoo Mariannesta.
Normaaleja ihmisiä on täynnä tunnetta ilman sentimentaalisuutta ja tekodramaattisuutta. Hellyys, suru, raivo ja kiihko välittyvät nuoren kasvoilta. Ja mustasukkaisuus. Mariannen musertava suru tulee ruudun läpi kun Connell tyhmyyksissään jättää tytön kutsumatta koulun juhliin. Ja Connellin hätä, kun hän ei kykene sanomaan tytölle haluavansa muuttaa tämän kanssa yhteen ainakin kesäksi. Pojan maailma musertuu kun hän kuulee lukiokaverinsa tehneet itsemurhan. ”Minä en tunne mitään”, hän sanoo. Kämppäkaveri Niall toteaa että nyt menee liian pitkälle, käytkö juttelemassa ammattilaisen kanssa.
Normaaleja ihmisiä välttää hienosti myös terapeutti-potilaskeskustelujen kliseet. Näin aitoa terapiavuoropuhelua televisiossa tai valkokankaalla harvoin näkee jos koskaan. Oikeassa elämässä se on parhaimmillaan jotain tällaista, suoraa ja yksinkertaista. Connell kertoo kyynelten läpi terapeutilleen kuinka ei sovi uuteen ympäristöön, kuinka kokee olevansa ulkopuolinen, eristyksissä ja kuinka hän kaipaa mennyttä ja vanhoja ystäviään, mutta sitä elämää ei voi saada takaisin, eikä kuollutta Robiakaan voi enää tavata! Hän oli ystäväni vaikka emme olleet kovin läheisiä emmekä useinkaan ymmärtäneet toisiamme, mutta silti! Ystävän kuolema merkitsee myös sen tajuamaista että täällä ollaan vain kerran ja että menneeseen ei voi palata vaikka kuinka haluaisi.
Tähän perustunee sarjan nimi Normaaleja ihmisiä. Ilon ja rakkauden lisäksi suru, yksinäisyys ja epätoivo kuuluvat kaikkein elämään varsinkin kehityskriisien aikana, jolloin asiat muuttuvat peruuttamattomasti. Ne ovat tietysti kovasti vaikeampia kokemuksia jos samaan aikaan tapahtuu jotain traumaattista kuten Connelille ystävän kuoltua tapahtuu. Itse olen nuorten kanssa keskustellessani kuvannut tätä kivuliasta kokemusta, tai kokemusten sarjaa – jossa lapsuus jää taakse eikä uusi maailma ole vielä syntynyt – yksinäiseksi ja aika hämäräksi, jopa pimeäksi huoneeksi, jonka kautta joutuu kulkemaan tullakseen itseksi. Se on tavallisen elämän kokemus eikä mielenterveyden häiriö. Sellaiseksi se voi muodostua jos sieltä ei pääse pois. Pojan toipuminen alkaa näiden terapiakeskustelujen ja ystävien avulla. ”… sitten minä itken, ilmeisesti siis tunnen jotain”, Connell toteaa Mariannelle naurahtaen.
Jukka Tervo
kirjoittaja on musiikkiterapeutti ja kirjailija