Kirjoituksen ensimmäinen osa on julkaistu Monasterin nettisivujen blogissa, joulukuussa 2021. Kirjoitus julkaistaan myös kokonaisuudessaan Psykoterapiasäätiö Monasterin juhlakirjassa vuonna 2023.
Psykoterapiasta ja yhteistyösuhteesta
Lapsi tulee psykoterapiaan kesken jääneen kehityksen kanssa. Kehitys on voinut jäädä joiltakin osin vajavaiseksi tai se on voinut melkein kokonaan pysähtyä. Terapeutin tavoite on alusta asti pyrkiä synnyttämään lapsen kanssa sellainen vuorovaikutussuhde, jonka turvin lapsen kehitys voi edetä uudelleen. Ensialkuun terapeutti rakentaa yhteistyösuhdetta lapsen kanssa, mikä usein herättää lapsessa positiivisia tunteita terapiaa ja terapeuttia kohtaan. Lapsen alkaessa vähitellen luottaa terapian puitteiden ja terapeutin läsnäolon pysyvyyteen, alkaa hän tuoda esille kesken jääneitä kehityksen alueita. Tavallisena esimerkkinä tästä voisi olla kouluikäisen lapsen toistuvat raivokohtaukset pettymystilanteissa. Lapsella ei ole muuta keinoa reagoida hankalaan tilanteeseen kuin raivota. Hän yrittää siten päästä eroon sietämättömistä tunteistaan ja pettymyksen tuottajasta. Lapselle on kehityksen aikana syntynyt tietynlainen suhteessaolon tapa tai tottumus nähdä toinen ihminen, jota lapsi ei tietoisesti havaitse. Näin käy myös aikuisten hoidoissa. Nämä vuorovaikutustavat tulevat esille myös terapeutin ja lapsen välisessä suhteessa. Terapeutin työmaata on tehdä näitä vuorovaikutustapoja ja keskenjääneitä kehityksen alueita enemmän tietoiseksi lapselle ja auttaa häntä sietämään niihin liittyviä vaikeita tunteita. Tämän kautta lapsen psyykkinen muutos ja kehityksen eteneminen vähitellen mahdollistuvat. On tavallista, että terapeutti työskentelee ja tasapainottelee yhtä aikaa lapsen keskeneräisen puolen ja hänen kehittyneen puolensa kanssa.
Lasten psykoterapiassa korostuu aikuisten hoitoon verrattuna ei-kielellisen ilmaisun osuus ja merkitys. Lapsi ei kognitiivisen kypsymisen vuoksi pysty sanallisesti ilmaisemaan itseään kuten aikuiset, minkä vuoksi lapselle on luonteenomaista toimia ja ilmaista itseään esimerkiksi leikin kautta. Toiminta ja leikki herättävät terapeutissa tunteita, ajatuksia ja mielikuvia, joiden perusteella terapeutti pyrkii saamaan kuvaa lapsen sisäisestä kokemusmaailmasta ja ymmärtämään häntä. Myös terapeutti on vuorovaikutuksessa lapsen kanssa sekä kielellisellä, että ei-kielellisellä tasolla. Terapeutti välittää ymmärrystään lapsen tunteita kohtaan ei-kielellisesti ja yhtä aikaa sanallisesti auttaa lasta ymmärtämään toimintaansa tai tunteitaan. Lisäksi terapeutti voi osallistumalla leikkiin, leikin hahmojen kautta, sanallistaa ja välittää ymmärrystä lapsen tilanteelle ja tunteille. Lasten kuten aikuistenkin terapiassa työskennellään yhtä aikaa monella eri psyykkisellä kehityksen tasolla.
Eräs lapsi leikki tunneilla kuinka hän oli lautalla keskellä valtamerta. Minä olin väliin lautalla mukana ja väliin minua ei huolittu mukaan. Leikin lomassa puhelin lapselle, miltä tuntuukaan, jos ei ole ketään ja on aivan yksin keskellä pelottavaa valtamerta. Ajan kuluessa leikki eteni siten, että lapsi ei enää ollut lautalla yksin, vaan minut ja eväät otettiin mukaan. Puheeni keskittyi tässä vaiheessa siihen, miltä tuntuu kun ei olekaan aivan yksin ja miltä tuntuu olla yhdessä toisen kanssa.
Leikkiä voidaan pitää lapsen puheena ja kertomuksena terapiassa. Lapsi voi terapeuttisessa suojassa uskaltautua leikkimään uhkaavia ja vaikeita leikkejä ja sitä kautta kertoa ja toistaa omaa kokemushistoriaansa. Terapiassa leikki on transitionaalinen tila, jossa todellisuus ja fantasia kohtaavat toisensa uudella luovalla tavalla. Siinä yhdistyvät todellisuuden ja mielikuvituksen elementit, se on yhtä aikaa totta ja ei totta. Terapeutti tarkastelee leikin eri elementtejä eläytymiskykynsä kautta. Eri lapset tarvitsevat terapeutin osallistumista leikkiin eri tavalla. Vetäytyvä lapsi voi tarvita aktiivisempaa osallistumista, jotta lapsi voi alkaa kiinnostua itsestä ja leikin tuomasta mahdollisuudesta psyykkiseen muutokseen. Leikin syvän tason merkitys avautuu usein vasta vähitellen leikin toistuessa, kuten kävi edellä mainitussa lautta-leikissä. Leikin hetkellä ymmärsin sen sisällöstä vain osan, mutta vähitellen leikin toistuessa useita kertoja, tavoitin lapsen tunteiden kirjoa ja kokemusta tarkemmin. Joskus lapset suojautuvat tunteiltaan esimerkiksi intensiivisen pelaamisen taakse. Usein aran lapsen on vaikea uskaltaa tuoda esille aggressiivisuuttaan ja hän saattaa pelata tunnista toiseen. Tällöin peli saattaa muuttua tunnelmaltaan tylsäksi toistamiseksi vailla pelin oikeaa jännitystä ja voiton tai tappion tuomaa tunnelatausta. Terapeutin työtä on pyrkiä ymmärtämään lapsen tarvetta suojautua, yrittää etsiä sitä, miltä kaikelta lapsi suojautuu ja auttaa lasta kohti elävämpää vuorovaikutusta. Lisäksi lapset saattavat terapiassa leikkiä akuutisti elämään liittyviä tapahtumia.
Eräs lapsi jännitti hampaiden oikomiseen liittyviä toimenpiteitä. Tunnilla hän ei leikkinyt suoraan hammaslääkäriä vaan hän leikki terveydenhoitajaa, joka pisti potilaitaan ja kohteli julmasti. Toisessa leikin kohdassa terveydenhoitaja oli taas empaattinen potilaan pelkoja kohtaan.
Kuten edellä mainittiin lapsen psykoterapiaan kuuluu usein ensi alkuun ns. positiivisen suhteen kausi. Lapsi tulee terapiaan mielellään ja hänestä on mukavaa, että on olemassa aikuinen, joka on vain häntä varten. Hoidon edetessä ja terapeutin ymmärtäessä lasta paremmin alkavat myös kesken jääneet ja vaikeaksi koetut asiat tulla osaksi yhteistyösuhdetta. On tavallista, että lapsen on helpompi sijoittaa omat vaikeat tunteet terapeuttiin kuin kokea niitä itseensä kuuluviksi. Lapsi saattaa kokea terapeutin pahana, koska terapeutti ei suostu hänen vaatimuksiinsa tai lapsi moittii terapeuttia osaamattomuudesta, jopa julmuudesta. Tällainen vaihe terapiassa voi olla hyvin pitkä ja haastava sekä lapselle että terapeutille. Molemmat joutuvat kokemaan ja sietämään vaikeita tunteita ja ilmiöitä. Lapsi voi välittää omaa huonouden ja epäkelpoisuuden tunnettaan niin voimakkaasti, että terapeutti todella kokee olevansa huono ja paha. Oman kokemuksensa ja sisäisen työskentelyn avulla terapeutti kuitenkin ymmärtää tunteiden olevan heijastumaa lapsen kokemuksista. Terapeutti pyrkii eri tavoin (kielellisesti, ei-kielellisesti tai leikin välityksellä) tuomaan nämä heijastumat yhteisesti jaetun kokemusmaailman piiriin pyrkien lisäämään lapsen ymmärrystä omista tunteistaan ja kokemuksistaan.
Keskeisiä teemoja terapiassa
Eroahdistus
Lapsen normaaliin kehitykseen kuuluu väistämättömiä erokokemuksia, jotka voivat viedä joko kasvua eteenpäin tai häiritä sitä. Fyysinen tai emotionaalinen eroon joutuminen hoitavasta vanhemmasta on lapselle traumaattinen silloin, kun se on hänen kehitysvaiheelleen ja valmiuksilleen ylivoimaista sietää. Lapsen kyky sietää vaikeita tunteita kehittyy yhdessä ajattelun kehityksen kanssa. Mitä pienempi lapsi on, sitä enemmän hän tarvitsee aikuisen vastaanottokykyä ja ajattelun apua tunteiden haltuunotossa. Mikäli vanhempi ei omista syistään kykene ottamaan vastaan riittävästi lapsen ahdistavia tunteita, voivat erotilanteet muuttua lapselle liian haastaviksi. Tavallisia eroahdistukseen liittyviä pulmia ovat uni- ja syömisongelmat ja siirtymätilanteiden pulmat kuten hoitoon- tai kouluun lähdöt. Lapsen eroahdistuspulmat tulevat terapiassa esiin selkeimmin lomataukojen tai terapiatunnin aloittamisen tai lopettamisen yhteydessä.
Eräs potilaani oli joutunut kokemaan toistuvia ja lapsen kannalta liian pitkiä eroja äidistä. Reaktiona äidin poissaoloihin lapsella ilmeni vaikeita käytösongelmia ja koko kotitilanne oli kärjistynyt sotatantereeksi. Pitkän ajan terapiassa lapsi suostui yhdessäoloon vain omilla säännöillään, joihin ei juurikaan saanut tulla muutosta. Piirsimme samoja aiheita samoilla väreillä. Vähitellen hän kykeni sietämään pienet muutokset piirroksissa. Pitkään jatkuneen yhteistyön jälkeen, hän alkoi sietää eroamme tuntien välillä siten, että jaoimme kiinnostuksen tiettyä peliä kohtaan. Terapiatuntien välissä hän viestitti minulle tietoja tähän peliin liittyen, joihin vastasin ystävällisesti. Vähitellen lapsen ei enää tarvinnut viestittää minulle tuntien välillä, vaan hän kykeni luottamaan sisäisesti minun olemassaolooni.
Aggressio
Aggressio usein mielletään kielteisenä tunteena, vaikka se on lapsen kehitystä eteenpäin vievä välttämätön voima. Se on koko kehityksen perusedellytys. Jo vauva tarvitsee aggressiota hamutakseen äidin rintaa ja tarttuakseen siihen kiinni. Taaperoikäinen tarvitsee aggressiota päästäkseen irti symbioottisesta suhteesta äitiin ja löytääkseen kokemuksen omasta erillisestä minuudesta ja omista rajoista ja kyvyistä. Oman aggressiivisuuden haltuunotto ja sen rinnalle löydettävä hyvä ja rakastava puoli itsessä tai toisessa ihmisessä on koko elämän kestävä prosessi, johon me törmäämme aina uudelleen. Lapsi kokee aggressiiviset tunteet usein jäsentymättöminä ja kaaosmaisina ja näiden aggressiivisten tunteiden haltuunottoon ja ymmärrettäväksi tekemiseen hän tarvitsee aikuisen apua.
Lapsen toiminnallisuudesta johtuen aggression haltuunottaminen on terapian yksi vaativimmista tehtävistä, jossa myös terapeutti joutuu ajoittain melkoiselle koetukselle. Terapiassa on tavallista, että lapsi on käynneillä pitkänkin ajan vihamielinen ja aggressiivinen tai hän voi tuoda nämä samat ilmiöt esille myös passiivisena vaitiolona.
Terapian ollessa haastavassa vaiheessa eräs lapsi potilaani ei suostunut tulemaan samaan tilaan kanssani. Hän koki minut kauheana, julmana ja pelottavana. Lapsi siis toi tunteensa elävänä totena meidän välillemme. Lapsen kokemus omasta sietämättömyydestä muuttui minun sietämättömyydeksi.
Kuten edellä kuvattiin, lapset herkästi tuovat sisäiset asiat toiminnan kautta esille, minkä vuoksi myös lapsen aggressio tulee usein esille toimintana. Ei ole epätavallista, että lapsipsykoterapeutti joutuu sietämään lapsen sisäisten yllykkeiden muuttumista lyömiseksi, tavaroiden heittämiseksi ja potkimiseksi. Jäsentyneemmin aggressio tulee esille sanallisena haukkumisena, ilkeytenä ja terapeutin mitätöimisenä. Jossakin vaiheessa ajateltiin, että pelkkä tunteiden purkaminen olisi riittävä terapeuttinen tapahtuma, mutta näin ei kuitenkaan ole, vaan tunteet täytyy saada ajattelevan kokemisen piiriin, jotta niitä voidaan enemmän hallita. Lisäksi pyritään yhdessä lapsen kanssa ymmärtämään hankalien tunteiden takana olevia asioita.
Eräs lapsi haukkui minua tunnista toiseen, mitätöi minua ja kieltäytyi muunlaisesta kommunikaatiosta. Hän saattoi hävitessään lautapelissä heittää pelin päälleni ja vahvistaakseen ilmaustaan vielä kaataa roskakorin päälleni.
Lapset ovat toimiessaan hyvin nopeita, jolloin asiat tapahtuvat silmänräpäyksessä. Usein lapset ovat tuollaisessa tilanteessa täynnä vihaa ja raivoa, jonka vuoksi heitä on mahdollista vain rajoittaa ja taata molempien turvallisuus. Myöhemmin voi yrittää puhua hänelle ja auttaa ymmärtämään tapahtunutta.
Lapsiterapeutti uutena objektina
Tavallisessa psyykkisessä kasvussa ja kehityksessä lapsi tarvitsee aikuisen apua ja tukea. Lapsi ei voi kehittyä omaksi itsekseen ilman vastaanottavaa ja lapsen asioita ajattelevaa aikuista. Kuten edellä mainittiin, lapsi tulee terapiaan kehittymättömän ja kehittyneemmän puolensa kanssa. Hoidon edetessä kehittymättömät alueet alkavat kehittyä. Lapsi tarvitsee aikuista näiden uusien kehitysalueiden kasvun tueksi. Ne ovat mielen alueita, joilla ei ole aikaisemmin ollut mahdollista kehittyä. Aivan kuten tavallisesti etenevässä kehityksessä, myös terapiassa lapsi tarvitsee aikuista näiden uusien kehitysalueiden kanssa. Terapeutti toimii tällöin lapselle tavallisena kehitystä tukevana aikuisena. Lapsen mieli ei koskaan kehity tasaisesti. On tavallista, että mielessä on rinnakkain eriasteisesti kehittyneitä osa-alueita. Lapsi voi terapiassa saman tunnin aikana käyttää terapeuttia ensin kehittymättömän mielen alueen työstämiseen ja toisella hetkellä hän voi käyttää terapeuttia ikätasoisen kehityksen tukena. Kun lapsi käyttää terapeuttia uusien mielen alueiden kehityksen tukena, on lapsi avoimempi vastavuoroiseen vuorovaikutukseen terapeutin kanssa ja usein näinä hetkinä lapsi kokee terapeutin enemmän juuri sellaisena tavallisena ihmisenä kuin terapeutti luonnostaan on.
Vanhempien kanssa työskentely
Vanhempien kanssa työskentely on olennainen osa lasten psykoterapiaa. Vanhemmuuden eri ilmiöihin liittyen vanhemmat ovat herkästi haavoittuvia ja suojautuvia. Vanhemmuuden ilmiöiden kanssa työskentely on lapsipsykoterapian yksi keskeisistä haasteista. Vanhemman kyky olla vuorovaikutuksessa ja vastaanottaa lapsen tarpeita ja tunteita, voi heikentyä monesta syystä. Esimerkkeinä ovat kumppanin tai läheisten tuen puute, yksinäisyys, menetykset ja liian haastava elämäntilanne. Edellä mainitut seikat ovat tekijöitä, jotka vaikeuttavat vanhemmuuteen asettumista ja siinä kehittymistä. Usein asiat kasaantuvat pitkällä aikavälillä. Vanhemmat saattavat pitkään yrittää selvitä vaikeassa tilanteessa yksin. Myös häpeä estää vanhempia hakemasta apua. He saattavat kokea olevansa huonoja vanhempia, koska eivät ole itse voineet auttaa lasta.
Usein lapsiterapeutti tapaa itse alle kouluikäisen lapsen vanhempia. Latenssi-ikäisen lapsen kohdalla vanhempia tapaa usein toinen terapeutti, jolloin lapsen terapeutti voi harvakseltaan osallistua vanhempien käynteihin tai tavata itse vanhempia. Vanhempien tapaamisen yksi tavoite on saada kuvaa lapsen arjesta. Lapset eivät tunneilla juurikaan kerro, mitä heidän arkeensa tai esimerkiksi kouluun kuuluu. Lisäksi vanhempien tapaamisen tavoitteena on ymmärtää ja auttaa vanhempia sietämään omia ja lapsen tunteita ja selviytyä paremmin haasteellisessa elämäntilanteessa. Yhtenä tapaamisten tavoitteena on myös lähestyä vanhemmuutta psyykkisenä tapahtumana. Vanhemmat tarvitsevat omalla yksilöllisellä tavalla tukea vanhemmuuteen. Jotkut vanhemmat haluavat yhdessä terapeutin kanssa konkreettisesti miettiä, miten selvitä arjen tilanteista. Toisinaan vanhemmat alkavat taas pohtia heidän lapseen kohdistamia odotuksia tai oman perhehistorian vaikutusta nykyiseen perhetilanteeseen. Syyllisyys on vanhemmuuteen kuuluva tunne. Kun vanhemmat pystyvät näkemään toimiensa vaikutuksen lapsen kehitykseen, he usein syyllistyvät, mutta vähitellen he haluavat myös korjata tilannetta. Syyllisyys on myös myönteinen voima, jonka avulla vanhemmat voivat työskennellä vanhemmuuteen liittyvien asioiden kanssa.
Lapsen psykoterapiaan kuuluu usein alkuun positiivisen suhteen muodostamisen kausi, jolloin lapsi ihannoi terapeuttia. Lapsi saattaa kertoa kotona, kuinka terapeutti on kiva ja mukava, kun taas vanhemmat ovat ärsyttäviä ja tyhmiä rajoittaessaan lasta. Nämä lapsen positiivisen vaiheen tunteet ovat normaaleja ja välttämättömiä hoidon etenemisen kannalta. Ne vahvistavat lapsen ja terapeutin välistä hyvää vuorovaikutusta, jota tarvitaan etenkin silloin, kun terapiaan kuuluva vaikea vaihe tulee työn alle. Tämän vaiheen aikana on terapeutin vuoro muuttua lapsen mielessä tyhmäksi tai jopa hirviöksi. Hoidon ollessa vaikeassa vaiheessa eli silloin kun lapsi heijastaa sisäisiä vaikeuksiaan terapeuttiin, lapsi usein kieltäytyy tulemasta hoitoon. On tavallista, että tämän vaiheen aikana lapselle ja usein myös vanhemmille tulee ajatusta siitä, että hoito ei etene ja mieleen pyrkii ajatus; pitäisikö hoito lopettaa. Lisäksi on tavallista, että hankalan vaiheen ilmiöiden tullessa terapiaan, lapsen ulkoiset oireet poistuvat. Tässä hoidon kohdassa on usein siirrytty työstämään juuri niitä keskeneräisiä mielen alueita, joiden vuoksi hoitoon on alunperin tultu. Kuten edellä kuvattiin lapsen psykoterapiaan kuuluu erilaisia haastavia vaiheita, joissa vanhemmilta vaaditaan luottamusta lasta hoitavaan terapeuttiin. Keskinäistä luottamusta lisää avoin keskustelu vanhempien ja terapeutin välillä.
Kouluikäinen lapsi soitti tunniltaan useita kertoja vanhemmilleen, vaatien heitä hakemaan hänet pois terapiasta. Hän kertoi aidon uskottavasti vanhemmille, kuinka minä kiusasin ja kidutin häntä. Onneksi työskentelymme sekä lapsen että vanhempien kanssa oli niin pitkällä, että vanhemmat luottivat minuun ja rauhoittelivat lasta. He hakivat lapsen vasta tunnin loputtua.
Jos käy niin, että terapeutin ja vanhempien välille ei synny luottamuksellista suhdetta, voi terapia eri vaiheissa keskeytyä. Valitettavasti näin välillä tapahtuu. Tämä saattaa kuitenkin vahvistaa lapsen ja vanhemman kokemusta siitä, että he eivät ole autettavissa. Ei myöskään ole tavatonta, että vanhemmat hakevat vaikeissa tilanteissa neuvoa terapian ulkopuoliselta ammattilaiselta. Jos ammattilainen ei ole tietoinen terapiaan kuuluvista erilaisista vaiheista, voi hän nähdä tilanteen liiaksi vain lapsen välittämän kuvan kautta. Usein haastavien terapiaan liittyvien vaiheiden ylittämiseen tarvitaan avointa keskustelua ja mahdollisuutta pohtia asioita rauhassa useammalla käyntikerralla. Kiireetön pohdiskelu sekä vaikeiden tunteiden ja tilanteiden jakaminen, mahdollistaa uusien näkökulmien löytymisen.
Terapian lopettaminen
Psykoanalyyttiselle psykoterapialle on luonteenomaista, että terapiaprosessin kestoa ei voi tarkasti etukäteen tietää. Kyse on aina yksilöllisyydestä ja jokaisen ihmisen erityisestä persoonallisuuden rakentumisesta. Ennakolta ei voida tietää, minkä verran psykoterapeuttista työtä kunkin lapsen kohdalla tullaan tarvitsemaan. Joitakin suuntaviivoja voidaan ajatella sen pohjalta, että usein varhaisten ja laaja-alaisten pulmien hoitoon tarvitaan riittävän pitkää hoitoa, jotta kehitys lähtee käyntiin tai se palaa urilleen. Usein terapian lopettaminen otetaan puheeksi jo terapiaa suunniteltaessa ja terapiasopimusta tehdessä, jotta vanhemmat saavat kuvan lopettamisvaiheen merkityksellisyydestä ja ennenaikaisen terapian lopettamisen haitallisuudesta. Usein ymmärrys lopettamistyön merkityksestä kasvaa terapian kuluessa. Lopettaminen tapahtuu aina yksilöllisesti. Usein lapsi saa itse päättää lopettamisen ajankohdan, jolloin päätös tulee myös lapsen oman hallinnan piiriin. Terapeutti voi tarjota lapselle mahdollisuutta tulla lopettamisen jälkeen käymään uudelleen, vaikka vain kertomaan kuulumisia. Sama koskee myös lapsen vanhempia.
Se, milloin terapia on aika lopettaa, ei ole helppo kysymys. Lapsi voi haluta lopettaa terapian vaiheessa, jossa ollaan työn ytimessä ja lapsen negatiiviset ja hankalat tunteet tulevat osaksi hoitoa. Tällöin lapsi voi olla hyvin piinaava ja rationaalinen lopettamisen vaatimuksessaan. Pohdittaessa sitä, milloin riittävät kehityksen edellytykset on saavutettu, tarvitaan usein tietoa lapsen ulkoisesta maailmasta, koulusta, kaverisuhteista, harrastuksista ja tulosyynä olleiden oireiden nykytilasta. Pitkän ja tiiviin terapiasuhteen lopettaminen on tehtävä huolella ja varaamalla siihen riittävästi aikaa, koska se antaa pohjaa myös tuleville erotilanteiden käsittelylle. Terapian lopettaminen nostaa uudelleen työn alle normaaliin elämään liittyvät eroahdistuskokemukset. Usein terapeutin mielessä syntyy ensimmäisen kerran ajatus hoidon loppumisesta siinä vaiheessa, kun lapsen psyykkinen kehitys todella edistyy. Tämä voi tapahtua vuosiakin ennen kuin ollaan todellisessa lopettamisvaiheessa.
Arvioidessa terapian lopettamista, terapeutti tarkastelee lapsen nykytilannetta esimerkiksi seuraavien osa-alueiden kautta: Lapsen kyky iänmukaisiin vuorovaikutussuhteisiin ja kyky ylläpitää ihmissuhteita. Vastaako lapsen kyky tunnistaa, kokea ja hallita tunteita suurin piirtein ikätovereiden taitoja? Osaako lapsi tarvittaessa tukeutua aikuisiin? Miten lapsi ratkaisee omia sisäisiä ja ulkoisia ristiriitatilanteita? Pystyykö lapsi riittävään psyykkiseen joustavuuteen? Myös tauot kertovat lapsen kyvystä sietää erotilanteita. On tavallista, että terapian ollessa vielä kesken osa lapsen oireista hetkellisesti palautuu pidemmillä lomatauoilla. Vähitellen, hoidon edetessä lomatauot alkavat sujua ilman oireita.
Usein viimeiset tunnit ennen terapian lopettamista ovat hyvin koskettavia. Lapset usein tutkailevat terapialaatikkoa ja muistellaan leikkejä tai juttuja, joita terapiassa on yhdessä tehty. Voidaan jopa naurahtaen muistaa haastavia aikoja, joista tässä vaiheessa voi jo puhua. Yhdessä voidaan ehkä ymmärtää terapian vaikeita tilanteita lapsen sisäisenä vaikeutena kestää tunteita, joiden kanssa hän ei selvinnyt muuten kuin purkamalla ne terapeuttiin tai kohti ulkoista maailmaa. Viimeisillä tunneilla saatetaan puhua, miten asiat olivat aikaisemmin solmussa ja miltä ne nyt näyttävät. Voidaan myös yhdessä todeta, kuinka lapsella on toimivampia selviytymiskykyjä. Usein lapsi saattaa miettiä käynnillä, mahtavatko hän ja terapeutti joskus törmätä. Usein tällaisissa tilanteissa yhdessä lapsen kanssa kuvitellaan, mitä sanottaisiin ja miltähän tapaaminen mahtaisi tuntua.
Lopettaminen on terapeutille itsellekin hyvin koskettavaa. Minua lähestyi kaupungilla nuori aikuinen, joka osoittautui entiseksi potilaakseni. Hän tuli kertomaan kuinka hän oli saanut koulunsa käytyä ja oli valmistumassa toivomaansa ammattiin. Tämä oli meille molemmille liikuttava kohtaaminen. Nuori aikuinen halusi tulla kertomaan, että kaikista suurista vaikeuksista huolimatta hänen asiansa ovat tällä hetkellä ok.
Tiina Koski
Kirjoittaja on psykologi ja psykoanalyytikko
LÄHTEET
Elms, A. C. (2001). Sigmund Freud´s Most Famous ”Quatationss” and Their Actual Sources.
Published in Annual of Psychoanalysis, 2001, Vol XXIX,pp 83-104. Hillsdale,NJ: Analytic Press.
Furman, E. (1980). Transference and Externalization in Latency. The Psychoanalytic Study of the Child 35, 267-284
Klein, M. (1975). The Psychoanalysis of children. London:VIRAGO PRESS
Pylkkänen, L. (2007). Arviointiprosessi ja sen rooli lastenpsykoterapiassa. Teoksessa Schulman Marja, Kalland Mirjami, Leiman Anna-Maija & Siltala Pirkko (toim.), Lastenpsykoterapia ja sen vuorovaikutukselliset ulottuvuudet ( s. 219-245). Dark Oy