Psykoterapiasta käydään tällä hetkellä merkittävästi aiempaa enemmän julkista keskustelua. Psykoterapia ja myös psykoanalyysi esiintyvät mediassa usein, eivätkä pelkästään naistenlehdissä, vaan myös Ylen ja Helsingin sanomien kaltaisissa laadukkaissa asiamedioissa. Omakohtaisia kertomuksia psykoterapiassa käymisestä ja sen tuomasta avusta saa lukea harva se viikko. Psykoterapiasta tunnutaan toivottavan ratkaisua mielenterveysongelmien hoidon saatavuuden kriisiin, ja myös ylipäänsä mielenterveysongelmien kriisiin. Viime vuosina julkisuudessa näkyneissä sote-uudistusten suunnitelmissa sote-keskuksen ainoana mielenterveysammattilaisena on saattanut näkyä psykoterapeutti, siis perushenkilöstön, kuten lääkärin, sairaanhoitajan ja sosiaalityöntekijän rinnalla. Psykoterapia on hyvää, ja sitä pitäisi saada, ajattelevat laajalti sekä kansalaiset, media, että poliittiset päättäjät.
Miksi siis psykoterapeutteja pelottaa?
Omakohtaisten, haastatteluissa esiin tuotujen kokemusten lisäksi psykoterapiasta keskustellaan julkisuudessa paljon myös muilla tasoilla: miten vaikea sitä on saada; ketkä sitä saavat; ketkä eivät saa; millaisia psykoterapeutit ovat; ja miten koulutuksen kallis hinta psykoterapeutiksi valikoitumiseen vaikuttaa? Tämän kaltaiset keskustelut ovat aiemmin sijoittuneet rajatun, psykoterapiasta kiinnostuneen mielenterveyden ammattilaisten, joukon keskuuteen. Nyt näitä keskusteluja käydään nettijulkaisujen perässä kommenttipalstoilla. Keskustelijoiden joukko on todellakin laajentunut.
Psykologiliiton pj Jari Lipsanen totesikin 18.5.2022 psykoterapian tulevaisuutta koskevasta keskustelusta: ”It´s a jungle”. Keskusteluympäristö on kaoottinen, ja sen hahmottaminen on erittäin vaikeaa.
Kantoja tuntuu esittävän myös aiempaa laajempi mielenterveysammattilaisten ja potilasjärjestöjen joukko. Kun keskustelussa on mukana paljon uusia tahoja, keskustelijoiden tuntemus psykoterapiasta, sen mahdollisuuksista ja edellytyksistä vaihtelee. Myös keskustelijoiden tavoitteet vaihtelevat aiempaa enemmän.
Nyt käytävä keskustelu asettuu kontekstiin, jossa mielenterveyden ongelmat ovat lisääntyneet, tai ainakin ne on alettu huomata aiempaa paremmin, ja psykoterapian kysynnän kasvu on ollut voimakasta. Kelan kuntoutuspsykoterapian tukea sai vuonna 2010 n. 15700 henkeä, ja vuonna 2021 n. 60700 henkeä.
Kun terveydenhuolto kamppailee resurssiongelmien kanssa ja psykoterapia näyttäytyy Graalin maljana, joka takaa onnen, autuuden ja helpotuksen kaikille ja kaikkeen, psykoterapeuttien sähköpostilaatikoissa on alkanut tapahtua. Samalla potilaiden kokemat vaikeudet psykoterapiapaikan löytymisessä ovat ilmeisesti kasvaneet, tai ainakin niistä puhutaan entistä enemmän.
Kaiken tämän vuoksi psykoterapiajärjestelmään kohdistuu kehittämisajatuksia. Helsingin Sanomat kirjoittaa, että ”psykoterapia on ajautunut kaaokseen” (HS 6.10.2022). Ajatukset, miten järjestelmää pitäisi kehittää, ovat erilaisia ja keskustelu kytkeytyy myös näkemyseroihin yksityisestä ja julkisesta terveydenhuollosta.
Käytännössä monia suunnitelmia tuntuu olevan ilmassa, kehitteillä, tai jo tehtynä. On esitetty ajatuksia tai suunnitelmiakin esimerkiksi seuraavista:
– hallituksen suunnitelma Kelan kuntoutusten järjestäjän roolin mahdollisesta purkamisesta hyvinvointialueita rakennettaessa.
– Kansalaisaloite Terapiatakuusta: Taattu nopea psykoterapiaan tai psykososiaalisen tuen piiriin pääsy kaikille. Terapiatakuuta koskenut kansalaisaloite keräsi vuonna 2019 alle puolessa vuodessa eduskunnalle menoon tarvittavat 50 000 allekirjoitusta.
– HUS:n Terapiat etulinjaan – hanke: jokaiselle tarvitsevalle nopeasti psykososiaalista hoitoa.
– Ehdotuksia psykoterapiakoulutuksen kehittämisestä, esimerkiksi maksuttomuudesta ja/tai kaksiportaisuudesta (mm. Psykologiliitto).
Valitettavaa on se, että osassa hankkeita ja tavoitteita psykoterapia ja terapia sekoittuvat keskenään. Kun HUS:in Terapiat etulinjaan – hankkeessa puhutaan perusterveydenhuollon matalan kynnyksen psykososiaalisista interventioista, puhutaan terapiasta. Kun Mieli ry:n toimesta halutaan enemmän julkisen terveydenhuollon psykososiaalisia hoitoja kaikkein vaikeimmin oireileville potilaille, puhutaan psykoterapiasta. Maallikoiden osalta tässä ei ole mitään uutta, sillä hyvin usein psykoterapiaksi luullaan kaikkia mielenterveyteen liittyviä keskustelukäyntejä: kun käydään työterveyspsykologilla 5 kertaa, se on terapiaa; kun tavataan psykiatrista sairaanhoitajaa tukikäynneillä, se on terapiaa. Nyt kuitenkaan julkisessa keskustelussa mielenterveyden ammattilaiset ja potilasjärjestöjen edustajat eivät käytä täsmällistä kieltä ja erottele selvästi psykoterapiaa ja kevyempiä psykososiaalisia interventioita toisistaan.
Laajentunut keskustelun kenttä, uudet keskustelijat ja heidän vaihteleva asiantuntemuksensa, on tilanne joka sisältää sekä riskejä, että mahdollisuuksia. Merkittävä riski on se, että suomalaista mielenterveyskenttää ja psykoterapian saatavuuteen vaikuttavia järjestelmiä saatetaan kehittää yllätyksellisin ja ennalta-arvaamattomin tavoin, ja tätä riskiä lisää edellä mainittu epätäsmällinen kielenkäyttö. Julkinen keskustelu on tapa vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon, ja keskustelussa saatetaan hyödyntää psykoterapian haluttavuutta muiden tavoitteiden ajamiseen siten, että psykoterapian saatavuus tosiasiallisesti kärsii.
Tilanne sisältää sekä riskejä ja haasteita, että mahdollisuuksia. Riskeinä näen ainakin seuraavat:
– poliittinen ohjaus: mihin suuntaan rahoitusvirrat ohjataan?
– mikä on KELAn rooli jatkossa, ja onko sitä?
– miten hyvinvointialueiden rahoitus riittää ja mitä priorisoidaan?
Toisaalta mahdollisuuksia on myös:
– osa julkisista kannanotoista sisältää ajatuksen, että lyhyemmän hoidon tarjoaminen riittäisi auttamaan osaa potilaista ja näin ollen pitkää ja tiiviistä psykoterapiaa riittäisi paremmin niille, jotka sitä eniten tarvitsevat
– voisiko ensilinjan psykososiaalisten hoitojen tarjoaminen tehdä piilevää hoidon tarvetta paremmin näkyväksi, siten että kertaalleen lyhyemmällä psykososiaalisella interventiolla hoidettua ei uudelleen ohjata lyhyeen hoitoon? Pyöröovihoidot voisivat toivottavasti vähentyä.
Itse näen, että psykoterapialla, psykoanalyyttisella psykoterapialla ja psykoanalyysilla on joka tapauksessa tulevaisuus, koska se on jotain, mitä monet ihmiset haluavat. Laulaja Kristiina Vaara kertoo omasta pohjakosketuksestaan: ”tajusin, että kuolen, ellen mene terapiaan. Siis sellaiseen terapiaan, joka on tarpeeksi hyvää ja jota on tarpeeksi usein”. Aiempi parin vuoden psykoterapiakokemus oli jäänyt suorittamiseksi, ja nyt Kristiina aloitti kaikki rahansa käyttäen psykoanalyysin 4 x viikossa Hilkan luona, jonka silmät saivat hänet ajattelemaan, että hänellä saattaa sittenkin olla toivoa. Puolen vuoden jälkeen psykoanalyysi alkoi auttaa, ja Kristiina sai takaisin toimintakykynsä ja uskalsi alkaa tavoitella haavettaan musiikin tekemisestä ja esittämisestä. ”Oli tervehdyttävä kokemus, että näytin vajavaisuuteni ja pelkoni, ja sain silti hyväksyntää. Sain olla oma tutiseva, vähän liian vanha itseni”, Kristiina Vaara kuvaa. (HS 19.2.2022)
Nähtäväksi jää, missä määrin hoidot tulevaisuudessa toteutuvat julkisen palvelujärjestelmän ja rahoituksen kautta, vai korostuuko itse hakeutuvien ja itse maksavien potilaiden osuus pitkissä ja tiiviissä psykoterapioissa.
Juuri tällä hetkellä keskustelu psykoterapiasta on ehkä jäänyt hiukan taka-alalle. Kelan roolia rahoittajana on päätetty jatkaa, kunnes hyvinvointialueet ovat aloittaneet toimintansa, ja sitä arvioidaan aikaisintaan vuonna 2025. On siis pieni suvantovaihe, mutta edessäpäin on myrskyä luvassa.
Psykoterapeuttien on erittäin tärkeää osallistua keskusteluun psykoterapian tulevaisuudesta, koska se on ainoa tapa saada suunnitelmissa huomioon otetuksi psykoterapian todelliset ja realistiset edellytykset, reunaehdot ja mahdollisuudet. Jatkossa on tärkeä hahmottaa se, milloin on kyse löysistä puheista ja mitkä ovat ne tärkeät keskustelut, joissa ratkaistaan psykoterapian tulevaisuutta Suomessa. On tärkeää hahmottaa puhujat, heidän tavoitteensa ja perustavat oletuksensa psykoterapiasta, että keskusteluun osallistuminen on mahdollista. Koska tekeillä on valtakunnallisenkin tason ratkaisuja, on syytä pyrkiä vaikuttamaan poliitikkojen ja puolueiden tietoihin ja käsityksiin psykoterapiasta ja sen edellytyksistä. Psykoterapeuttien on siis jatkossakin pysyttävä valppaina, rohkeina ja toimeliaina.
Jenni Toivanen
kirjoittaja on psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti