Teksti on julkaistu Sanomalehti Kalevassa 23.2.2011
Toimittaja Jarno Mällinen
Psykoanalyytikoista elää kummallisia käsityksiä. Niin nytkin, kun ensimmäisen haastattelutapaamisen unohtanut toimittaja miettii, miten Vilja Hägglund on mahtanut unohdusta tulkita.
Väärin kysytty. Psykoanalyysi ei ole kaikkialle tunkeva viitekehys, josta käsin analyytikko arvioi joka hetki toisia ihmisiä.
”Ei tulisi mieleenkään. Sellainen olisi kamalaa minullekin: kuinka kurjaa vuorovaikutus silloin olisikaan”, Hägglund sanoo. ”Mutta on totta, että monella on tuollainen ennakkoluulo.”
Ennakkoasenteita oli ilmassa myös silloin kun Vilja Hägglund asettui Ouluun 1970-luvun lopulla yhdessä miehensä Tor-Björn Hägglundin kanssa. Ennen heitä kaupungissa oli toiminut vain kaksi psykoanalyytikkoa, jotka olivat paineiden alla luovuttaneet ja muuttaneet muualle.
”Mutta kaksin sietää juorut paremmin. Niin me juurruimme tänne, ja niin psykoanalyysi lähti täällä liikkeelle. Nyt Oulussa on 18 psykoanalyytikkoa”, Hägglund iloitsee. ”Pikku haukkumisista huolimatta saimme erittäin hyvän vastaanoton.”
Itse antamansa analyytikkokoulutuksen ohella pariskunta muun muassa perusti Oulun psykoterapiaseuran (1983) sekä psykoterapiasäätiö Monasterin (1987), josta on valmistunut 42 psykoterapeuttia.
Suurin osa Hägglundin potilaista on ollut tulevia psykoanalyytikkoja, joilta edellytetään oman analyysin läpikäyntiä. Tämä ei silti tarkoita, että avun antaminen olisi jäänyt sivurooliin.
”Kaikki tulevat hakemaan apua. Analyytikoiksi eivät edes hakeudu ihmiset, joilla ei ole mitään tietoisia ristiriitoja. Kaikilla tietysti on ristiriitoja, mutta niitä ei välttämättä tiedosta omiksi.”
Hägglundinkin ura alkoi avun tarpeesta. Hänen ensimmäinen aviomiehensä kuoli vuonna 1962, ja nuori leski jäi yksin neljän lapsen kanssa. Kun elämä tuntui romahtaneen, helpotusta tarjosi psykoanalyysi.
Hoitomuodon teho perustuu itsetuntemuksen kasvuun; päähuomion kohteena on potilaan sisäinen todellisuus, eivät niinkään oireet, jotka lievittyvät ”vähän niin kuin sivussa”.
”Analyysissa nykyisyyttä katsotaan menneisyyden valossa. Jokaisessa elää joka hetki kaikenikäinen ihminen. Jos saa tuntuman siihen eikä tarvitse sulkea itsestään mitään pois, elämä on paljon rikkaampaa”, Hägglund sanoo ja toteaa käytännön olevan kaukana teoriasta.
”Psykoanalyysi on pitkä prosessi, joka syntyy vuosien aikana. Teoriat ovat vain tukipilareita, itse analyysi tapahtuu kahden ihmisen hyvin syvien vuorovaikutusten varassa.”
Vaatimus vuosien sitoutumisesta neljästi viikossa tapahtuvaan analyysiin merkitsee sitä, ettei omaa vastaanottoa voi enää pitää: ”Sairastumisen ja kuoleman riski on tässä iässä jo niin suuri.” Jäljellä on pieniä työtehtäviä: seminaareja sekä kollegojen auttamista työnohjauksella ja potilaiden arvioinnilla.
Elämä tuntuu silti rikkaalta, kiitos ystäväpiirin ja 18 lapsenlapsen.
”On selvää, että mieheni kuolema oli suuri menetys, mutta omalla tavallani elän edelleen hänen kanssaan täällä”, sanoo Hägglund ja katsoo ympärilleen.
”Palkitsevinta on nähdä ihmisen kasvu ja kehitys. Psykoanalyytikolla on vähän samat päämäärät kuin lasten vanhemmilla.”
(Vilja Hägglund 1931-2016)
